Välkehtivin silmin ja hehkuvin poskin vaimo riensi aitoviertä alas. Innosta hengästyneenä ja vapisevana hän kohtasi Abramin puolitiessä. Unohtaen tavallisen arvelevaisuutensa hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja vetäen hänen poskensa omaansa vasten huudahti: "Oi, Abram, minä sain sen, sain sen! Minä tiedän mitä se sanoo. Voi, rakas Abram! Minun omani! Minulle niin rakas. Rakas niin!"

"Rakas niin! Rakas niin!" kertasi kardinaali.

Abramin kasvoille levinnyt hämmästys vaihtui ymmärtämiseksi. Ja Maija kohosi jaloiltaan, kun hän nosti päätänsä.

"Kautta sieluni! Saithan sinä sen selville, kultaseni! Sitähän se hokee, sehän on selvä kuin päivä. Osaan erottaa sen selkeämmin kuin mitään mitä se ennen on laulanut, älyänhän minä sen nyt."

Hän sieppasi Maijan syliinsä, painoi hänen päätänsä rintaansa vasten vanhalla vapisevalla kädellä, mutta kasvot, jotka hän käänsi aamuaurinkoa kohti, olivat kauniit.

"Soisipa Jumala", virkkoi hän värisevin äänin, "että jokainen elävä olento maan päällä eläisi yhtä onnellisesti kuin minä ja tuo punapeippo". Kumpikin toistansa syleillen he kuuntelivat autuain kasvoin, kun viljapellon takaa helkkyivät kardinaalin heleät sävelet: "Rakas niin! Rakas niin!"

Tämän perästä Abramin mieltymys lintuperheeseen muuttui lieväksi kiihkoksi. Hän kantoi ruokaa linja-aidan harjalle joka siunattu päivä, satoi tai paistoi, yhtä säännöllisesti kuin hän suki ja ruokki tallissa Nancya. Mieltymys kardinaaliin ja huolehtiminen sen puolesta loi hänen hellään vanhaan sydämeensä yhäti uhkuvaa myötätuntoa jokaista lintua kohtaan, joka asusti hänen tilallaan.

Hän painoi maahan kepin merkitäkseen paikan, jossa peltoraukka-naaras hautoi viljapellossa, niin ettei ajaisi Nancya pesän päällitse. Kun hän sulki raitin peräveräjän, jätti hän aina huolellisesti kolmannen poikkipuun alas, sillä siinä istui varpunen hautomassa aukossa, johon se sulettaessa olisi pistetty. Lepät ja orjantappurat saivat häiritsemättä kasvaa hänen aitansa nurkkauksissa tänä keväänä, jos hän hoksasi, että niiden kätköstä häämötti huolekassilmäinen pikku lintuemo. Hän jätti neliömetrin apilasta sillensä, koska hänestä tuntui, että leivonen, joka laulaa lähempänä Korkeimman Luojan valtaistuinta kuin mikään muu lintu, oli saalistamassa joitakin näkymättömältä enkelikuorolta tulevia säveliä, helistäen ne verrattoman puhtaina ja hellinä alas hautovalle puolisolleen, jolta tuon vihannan pälven kaataminen riistäisi kodin ja onnen. Hän lykkäsi lehtien varisemiseen saakka kevätkarsimisen jätiltä jääneitten varpujen polttamisen hedelmätarhan takana, jos huomasi kauniin rastasparin asustavan niissä; ja rastaan laulu ihastutti häntä melkein saman verran kuin leivosenkin. Hän jätti onton oksan vanhaan punaiseen paratiisiomenapuuhun, siksi että kun hän tuli sitä katkaisemaan, räpyttelikin siinä ympärillä sinikerttupari, levottomuudesta mieletönnä.

Hänen taskunsa olivat pullollaan vehnää ja leivänmurusia, ja hänen sydämensä paisui onnesta. Oli hänen vanhuutensa kevätaika. Taivaankansi ei ollut koskaan näyttänyt niin siniseltä eikä maa niin ihanalta. Kardinaali oli avannut hänen sielunsa lähteet; elämä sai uuden värin ja ilon; jokainen Luojan työ paljasti tuoreen, tähän asti käsittämättä jääneen viehkeyden. Hänen lihaksensakin tuntuivat vetreentyvän, ja uusi voima nousi noudattamaan hänen korkealle lentävän sielunsa vaateita. Hän ei ollut vuosikausiin päättänyt päivän työtä niin vaivattomasti ja iloisesti; ja hän saattoi nähdä nuortumisensa vaikutuksen Maijassa. Tämä hääräili huoneessa hyräillen laulunpätkiä, jotka olivat Abramin korvalle suloisempiakin kuin lintujen sävelet; ja viime päivinä hän oli huomannut, että Maija pukeutui uudelleen iltapäivä-ompeluansa varten, pani kaulalleen pitsikaulurin kuin pyhäpäivinä ja valkean vyöliinan eteensä. Abram pistäysi heti kaupunkiin ja osti vaimolleen kauniimman kaulurin kuin mitä hänellä koskaan oli elämässään ollut.

Sitten hän etsi käsiinsä kylttimaalarin ja tuli kotiin kantaen kimpun laudanpalasia, joihin oli isoin välkkyvin mustin kirjaimin maalattu: