METSÄSTYS KIELLETTY TÄMÄN TILAN MAILLA.
Hän oli hieman nolo näyttäessään niitä Maijalle. "Tuntuuhan minusta rahtusen epäystävälliseltä tällaisten merkkien asettaminen naapurien nenän eteen", myönteli hän, "mutta asianlaita on niin, ettei se ole niin paljon naapureille kuin kaikenlaisille poikasille, jotka tarvitsevat kohennusta, ja sitten kaupunkilaisille, jotka nimittävät itseään urheilijoiksi ja tappavat kolibrin nähdäkseen, osaavatko siihen. Ennen aikaan olivat puut ja pensaat täynnä lintuja ja oravia, kaniineja oli ihan yltäkyllin ja kaloja kuhisi joessa. Minun oli tapana pyydystää tästä lähistöstä sen verran peltopyitä ja villikalkkunoita, kuin tarvittiin ruokailun vaihteeksi. Minun määräni oli aina ottaa vähän ja jättää vähän. Mutta katsohan, miten nyt on laita. On sula ihme, jos voin saada kahden markan kuhaa. Villikalkkunan kotkottaminen säikähyttäisi minut ihan pahanpäiväiseksi, ja mitä pikkulintuihin tulee, on niitä justiin neljännes entiseen verraten, mutta laihopa siihen sijaan tulee tärvellyksi. Saattaisin tehdä mitä tahansa pikkulintujen hyväksi niiden laulun ja koreuden ja niiden nokkelan olennon takia, mutta enhän minä ole niin tomppeli, etten näkisi, että kaikki, minkä ne tekevät minulle, on mulle sulaa säästöä. Ylös ne pannaan, nämä taulut, ja paha sen perii, sanon minä, jonka minä tapaan vahingoittamasta minun lintujani!"
Maija tarkasteli taulua ajatuksissaan. "Ei sinun pitäisi olla pakotettu panemaan näitä ylös", sanoi hän viimein. "Jos on niin säädetty, että niiden on hyvä olla täällä ja lakeja on laitettu niitä suojelemaan, pitäisi ihmisten menetellä vähän järkevästi ja jättää ne rauhaan. Minä en ole koskaan elämässäni ollut niin kiintynyt lintuihin kuin nyt; ja aionpa katsella ympärilleni minäkin. Jos kuulet päivälliskellon kalahduksen ollessasi ulkona pellolla, niin tiedät sen tarkoittavan, että joku hiiviskelee näillä main pyssy olalla."
Abram koppasi Maijan kiinni ja painoi kaikuvan muiskun hänen poskelleen, jossa tyttökauden ruusut vielä kukkivat hänelle. Sitten hän täytti taskunsa jyvillä ja leivänmurusilla ja vaelsi joelle kattaakseen pöydän kardinaalille. Hän saattoi kuulla hänen terävän, kimakan "tship"-huutonsa ja hellät vienot lemmensävelensä tallista lähtiessään, jakoko matkan sumakkipensaalle asti ne kaikuivat hänen korviinsa.
Kardinaali tuli häntä vastaan pellon nurkkauksessa ja hyppeli pensasten ja aidan yli vain muutaman metrin päässä hänestä. Abramin levitettyä varastonsa laudalle tuli lintu keikistellen, veikistellen, noppasi murusen näppärästi ja kiikutti sen sumakkiin. Hänen puolisonsa suvaitsi ottaa sen vastaan mielihyvin; ja uros kantoi emolle palasen toisensa jälkeen, kunnes tämä kieltäysi aukaisemasta nokkaansa enempää ottaakseen. Hän haukkasi keveän illallisen itse; ja sitten pyrähtäen viiniköynnökseen päätti päivän tuntikauden laulaa lirittäen. Tuon tuostakin hän käänsi kiiluvan, utelevan silmän Abramiin, muttei hetkeksikään kadottanut näkyvistään pesää eikä pyöreätä harmaata pikku puolisoansa. Samoin kuin emo hautoi muniansa, samoin hän palvoi emoa; ja jotta tämä saattaisi tajuta hänen palvontansa syvyyden ja kestävyyden, kertoi hän lakkaamatta yhä uudelleen, jokaisella hellällä vivahduksella, minkä voi säveliinsä sisällyttää, että emo oli "rakas niin! rakas niin!"
Kardinaali ei ollut tiennyt, että puoliso, jota hän niin oli kaivannut, täyttäisi hänen elämänsä sellaisella loppumattomalla ilolla, mutta juuri samana päivänä, kun tämä onni näytti olevan täysimmillään, sattui sumakissa suru. Hän oli viipynyt yli ajan metsästäessään lihavaa koita, jota hän aivan erikoisesti halusi puolisolleen, ja tämä, sietämättömän janon kiusaamana, jätti pesän ja läksi alas joelle. Huomaten hänet siellä kardinaali riensi hautomaan hänkin puolestaan, ja saapui juuri paraiksi nähdäkseen näpistelevän punaisen oravan ehättävän pois muna hampaissa.
Raivostuneesti kirkaisten heittäytyi kardinaali hänen kimppuunsa koko voimallaan. Tämä hurjistunut hyökkäys maksoi oravalle silmän; mutta lintu-isopa menetti hänkin poikasen, sillä orava pudotti munan pesän ulkopuolelle. Haikeana kardinaali keräsi pois juoruavat kuorenpalaset, niin ettei kenkään ne nähdessään katsoisi ylös ja äkkäisi hänen aarrettansa. Jälellä oli kolme munaa; ja hautova lintu murehti tuota yhtä menetettyä niin säälittävästi, että kardinaali istui kiinni pesän laidassa koko lopun päivää ja kuiskasi jos miten monasti emon lohdutukseksi, että hän oli "rakas niin! rakas niin!"
5. luku.
"Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali.
Tämä kehoitus soi herkeämättä orapihlajan korkeimmalta oksalta eikä kardinaali kumminkaan ollut tosissaan. Hänet oli saattanut aivan pois suunniltaan uusi ja ihana kokemus ja hänestä oli mahdotonta olla päästämättä valloilleen tunteitansa. Hän vaadiskeli talonpoikaa ja jokaista turkis- ja höyhenpukuista jokivarren kansalaista katsomaan; ja sitten hän hääräsi kuin mikäkin hurjimus, jos joku niistä rohkeni lähestyä, sillä sumakkipensaassa oli suuria asioita tapahtumassa.