Viime päivinä oli kardinaali hautonut tunnin joka aamu puolisonsa käydessä liikuntoa saamassa, kylpemässä ja siistimässä itseään päiväpaisteessa. Hän oli tullut puolisonsa luo tänä aamuna kuten tavallisesti, mutta tämäpä katselikin häneen tuskallisin silmin ja kieltäytyi liikahtamastakaan. Hän oli hypännyt ihan pesän reunalle ja kerta kerran perästä vaatinut häntä lähtemään. Mutta emopa vain pörhisti sulkiaan ja yritteli kääntää munia, joita oli hautomassa, mutta ei vain mielinyt hievahtaa. Kardinaali kurkotti noukkaansa ja sievästi tyrkkäsi häntä huomauttaakseen, että nyt oli hänen vuoronsa hautoa; mutta emo katsoi häneen melkeinpä vihaisesti ja maksoi tiukalla iskulla, ja sitten hän älysi, että emo ei tahtonut tulla häirityksi. Kardinaali kantoi hänelle jokaisen herkkupalan, minkä löytää taisi, ja oleili hänen lähistössään, huolestuneena ja levotonna, melkeinpä koko päivän.
Oli myöhä iltapäivä, ennenkuin emo, janosta miltei puolikuolleena, läksi juomaan. Hän oli tuskin ennättänyt salavaan ja kumartunut veden puoleen, kun kardinaali istui jo pesän partaalla. Hän tutki sitä tarkalleen, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Hän taivuttautui eteenpäin ottaakseen munat huolellisen tarkastuksen alaisiksi, ja jostakin tuli hänen korvaansa hennoin pieni "tship!" mitä hän milloinkaan oli kuullut. Pystyynpä nousi kardinaalin töyhtö ja hän suhahti salavaan. Vaaraa ei ollut näkyvissä, ja hänen puolisonsa painoi ahnaasti ruusunkarvaista nokkaansa veteen. Hän riensi takaisin kehdolle ja kuunteli tarkkaavasti, ja taaskin tuo heikko ääni saapui hänen korvaansa. Pesän alta, sen ympäriltä ja kautta koko sumakin hän etsi, kunnes viimein, lopen hämmentyneenä, istahti jälleen pesän reunalle. Ääni oli tällöin niin paljon täyteläisempi, että hän äkkiä kumartui ja silitti munia nokallaan; silloinpa kardinaali käsitti. Hän oli kuullut kuoreen sulettujen poikastensa ensimäiset heikot huudot!
Hurjasti huudahtaen hän syöksähti ylös ilmaan. Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen. Hän ampasi kuin nuoli alas jokea. Jos hän laskeutui pensaaseen, ei hän malttanut kuin kerran heilahtaa siinä, karkasi pois ja heittäytyi suin päin lentoon. Hän kiepsahti korkeimman tulpaanipuun latvaan ja huuteli pilviin leivoselle: "Kas siin'! Kas siin'!" Hän ryntäsi joenrinteelle ja kertoi asiasta peltoraukoille, pistäysi sitten viidakkoon ja julisti asian rastaille ja punarinta-satakielille. Isänhellyydessään hän meni niin pyörälle ilosta, että unohti tavallisen eristäytymisensä ja oli ystävyksin jokaisen kimaltelevan joen partaalla lekuttelevan lintusen kanssa. Heittipä hän tavanomaisen varovaisuutenakin, lensi huudeskellen sumakkipensaassa ja hyväili puolisoansa niin hillittömästi, että tämä katsoi häneen ankarasti ja töyttäsi häntä kiivaasti siipeen palauttaakseen hänet järkiinsä.
Sinä yönä nukkui kardinaali sumakissa aivan kiinni puolisossaan ja sulki vain toisen silmän kerrallaan. Aamulla ani varahin tuodessaan hänelle ensimäisen ruoka-annoksen hän tapasi hänet pesän partaalla pudottelemasta kuoren palasia ulos; hiipien kurkistamaan hän näki mitä pikkaraisimman korallinkarvaisen pienokaisen, jolla oli silmät kiinni ja ruumiissa pieniä pilkkuja hienoa silkkistä untuvaa. Sen noukka oli auki, ja vaikka hänen sydämensä oli vieläkin täydempi kuin edellisenä päivänä, älysi kardinaali mitä se merkitsi; ja sen sijaan että olisi heittäytynyt uusiin ylistyksiin hän heti omaksui isänvelvollisuudet ja alkoi etsiä ruokaa, sillä nyt oli kaksi tyhjää kupua hänen perheessään. Seuraavana päivänä niitä oli neljä. Silloin oli hänellä tosi työ. Kuinka innokkaasti hän haki ja kuinka iloisesti hän lensi sumakkipensaalle jokainen herkullinen pala suussa! Poikaset olivat liian pieniä emon niitä jättää; ja muutamina ensimäisinä päivinä kardinaali oli alituiseen siivillä.
Ellei hän voinut löytää riittävästi maukasta ravintoa heille puista ja pensaista tahi talonpojan lahjain joukosta, laskeutui hän maahan ja haki kuin punarinta-satakieli. Hän unohti tarvitsevansa kylpyä tai omistavansa oksan missä paistatella päivää; mutta mihin hyvänsä hän joutuikin, pulpahti hänen täydestä sydämestään alinomaa huuto: "Kas siin'! Kas siin'!"
Hänen puolisonsa ei päästänyt ääntä kertaakaan. Hänen silmänsä olivat isommat ja lempeämmät kuin koskaan, ja niissä kiilui alituinen lemmentuli. Niin hellästi hän hoivaeli noita kolmea punaista vasta syntynyttä pienokaista! Hän oli niin kerrassaan vaipunut niiden ruokintaan, silittelyyn ja lellittelyyn, että kokonaan laiminlöi itsensä ja laihtui pahanpäiväisesti. Kun kardinaali harva se minuutti toi ruokaa, ei hän tuntunut olevan muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta tämän uskollisen huomaavaisuuden takia, ja kerta hän kurottausi esiin ja hellästi suuteli hänen siipeänsä. "Kas siin'! Kas siin'!" kiljahti kardinaali, ja hurmauksissaan taaskin unohti itsensä ja lauloi sumakkipensaassa. Sitten hän kantoi ruokaa toimekkaammin kuin koskaan, peittääkseen hairahduksensa.
Talonpoika tiesi, että puuttui vielä tunti päivälliseen, mutta hän oli niin hätäinen kertomaan Maijalle uutisia, ettei saattanut kestää jännitystä minuuttiakaan kauempaa. Sumakista kuului uusi laulu. Hän oli äkännyt sen kääntäessään ensimäistä kolkkaa lapioauralla. Hän oli kuunnellut hartaasti, ja hoksannut tarkoituksen melkeinpä heti. — "Kas siin'! Kas siin'!" Hän sitoi vanhan harmaan tamman aitaan estääkseen sitä syömästä laihoa ja läksi heti katsomaan. Panemalla pönkän nojalleen orapihlajaa vastaan hän saattoi silmätä sumakkiin ja selvästi nähdä pesän somine poikasineen, joita nyt päivänvarjon tapainen lehdistö hyvästi suojasi. Abramista tuntui, ettei hän mitenkään voisi odottaa päivälliseen saakka. Hän tutki huolellisesti valjaita toivoen jonkun soljen puuttuvan ja yritti keksiä aurassa jotakin vikaa, joka pakoittaisi hänet kotiin viilaa hakemaan; mutta hän ei voinut löytää syyn varjoakaan lähteäksensä. Kun hän sitten oli odottanut, kunnes tunti vain oli jälellä päivälliseen, ei hän jaksanut kestää kauempaa.
"Onpa uutisia sulle, Maija", huusi hän kaivolta, jossa oli sammuttavinaan ankaraa janoa.
"Älähän nyt mitä", vastasi Maija itsetietoisesti hymyten. "Jos se koskee punavarpusia, niin on se käynyt puutarhassa jo kolmasti tänä aamuna kiljuen 'Kas siin'!', jotta aivan haljetakseen; ja siitäpä minä päättelin, että heidän pienokaisensa ovat kuoriutuneet. Siinäkö sinun uutisesi?"
"No, jopa nyt jotakin!" virkkoi Abram ällämystyneenä.