"Eipä tietenkään!" virkkoi Abram huojentuneena ja sydämellisesti. "Tietysti ei. Minua ilahuttaa, jos se teille sopii. Minä vain tahdoin kiinnittää huomionne siihen, että linnut ovat suojatut tällä tilalla."
"Minulla ei ole vähintäkään aikomusta häiritä teidän kallisarvoisia lintujanne, sen vakuutan teille", lausui metsämies. "Ja jos te vaaditte selvitystä, miksi kannan pyssyä kesäkuussa, niin tunnustan toivoneeni voivani pudottaa oravan eräälle sairaalle ystävälle. Mutta oletan, että se ei sellaisestakaan syystä ole sallittua teidän maillanne."
"No mitäs joutavia, hyvä ystävä!" virkkoi Abram. "Enhän minä ole tolkuton. Jos on kysymys sairaasta, niin tietysti minua ilahuttaa, jos voitte lävistää jonkun oravan. Minä vain kaiken kaikkiaan halusin saattaa selville lintuja koskevan kohdan. Onni myötä ja hyvästi teille!"
Abram suuntasi kulkunsa pellon poikki Nancyn luo, mutta tavan takaa hän kääntyi taaksensa katsomaan kiiltävää pyssynputkea, kun metsästäjä kaarti kulmauksen ja kääntyi alas joen rinteelle. Hän näki kulkijan loittonevan linja-aidalta ja katoavan tiheikköön.
"Sehän menee suoraan sumakille", mutisi Abram. "Minä sitten olen ihan pöhkö, kun en pysynyt hänen rinnallaan sen paikan ohitse asti. Ja kuitenkin: minä kirkastin sen tyystin ja kokonaan ja hän antoi sanansa, ettei koskisi lintuihin."
Hän irroitti Nancyn ja toistamiseen läksi sumakkipuulle päin. Hän oli kyntänyt huolellisesti ja kohdistanut huomion tasan tammaan ja viljapeltoon; mutta sen vaon hän puoliksi tärveli, sillä hänen silmänsä vaelsivat kardinaalin talolle ikäänkuin hän olisi ollut noiduttu, ja hänen kätensä vapisivat sopimattomasta mielenliikutuksesta, kun hän tarttui auran kurkeen. Viimein hän pysäytti Nancyn ja seisahtui tuijottamaan joelle päin.
"Nyt sen täytyy olla aivan sumakin luona", kuiskasi hän. "Herra Jumala! Kylläpä minä olen iloissani, kun näen sen häijyn pyssynputken välkehtivän toisella puolella."
Samassa näkyi ohut savupilvi, ja rätisevä kaiku kiiri kimmahtaen alas
Wabashia. Abramin silmät laajenivat ja merkillinen vaaleus valahti
hänen huuliinsa. Hän seisoi hetken kuin kykenemättömänä liikkumaan.
"Pim! pam!" kaikui Maijan toinen varoitus.
Vavistus kaikkosi hänestä ja hänen lihaksensa kovenivat. Ei ollut reumaattisen jäykkyyden jälkeäkään hänen liikkeissään. Yhdellä tempaisulla hän kiskaisi irti vetoketjut vipupuusta Nancyn takaa. Hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi laukin selkään, painoi kantapäät sen kylkiin ja ojentuen sen kaulaa pitkin intiaanin tapaan kiiti viljapellon poikki. Nancyn kaksikymmentä vuotta olivat pois pyyhkäistyt kuten isännänkin kuusikymmentä. Tajuamatta tapahtumaa se älysi, että isäntä vaati siltä kaiken sen nopeuden mihin se kykeni; ja vetoketjut ratisten ja hakaten jaloissa se laukkasi tarmonsa takaa niin että maha melkein viisti orastähkiä sen lentäessä kohti sumakkia. Kerta matkalla Abram ojentausi, pisti käden taskuun, veti esille pelottavan ison saranaveitsen ja ratsastaessaan aukaisi sen. Saapuessaan aidalle hän melkein lensi yli Nancyn kaulan, pistäytyi aidan nurkkaukseen ja muutamalla vetäisyllä leikkasi vankan pähkinäpuukarahkan, pyyhkäisi lehdet pois ja katkaisi latvan syöstessään aidan sivua eteenpäin.
Tätä julmaa lyömäasetta kouraisten, silmät mustina suuttumuksesta hän ilmestyi metsämiehen eteen, joka oletti hänen haihailevan toiselta puolen peltoa.