Villit varpustikat pöyhistelevät punassaan ja kullassaan puitten latvoissa, ja kimalaiset ja kolibrit yksissä tuumin riistävät kukkatorvista runsaat hunajat. Ilma villiluumujen ja orapihlajain ympärillä väreilee miljoonain metsämehiläisten siipien liikkeestä, ja hippikerttuset pitävät ylellisiä kemuja. Suon voimakkaat löyhkät viettelevät hyönteisparvia ja kärpässiepot suikahtelevat yhtenä vilinänä niitä takaa ajaessaan.
Jokaisessa ontossa puussa asustaa yökkösiirtola. Käärmeet paistattavat päivää pensaikoissa. Veden väki jättää jälkeensä loistavakareisia juovia, puikkelehtiessaan lampareitten poikki. Kilpikonnat vääntyvät kömpelösti puunrungoilta alas. Sammakot tekevät soman ketteriä hyppyjä lammikosta toiseen. Kaikkea, mikä synnyltänsä on tähän maankolkkaan kuuluvaa — maanalaista, ryömivätä tai siivekästä — on tavattavana Limberlostissa; mutta ennen kaikkea se on lintujen tyyssija.
Sievät kultarinta-kertut pesivät sen puitten latvoihin, mutta punasilmäiset viheriävarpuset valitsevat asuntonsa alempaa. Siellä pitävät kotia kellolinnut, peipposet ja rastaat. Mustiarastaita, harakoita ja variksia asustaa siellä joukottain. Närhit ja kärpässiepot torailevat herkeämättä, ja peukaloiset ylläpitävät loputonta lörpötystä. Kuhankeittäjät riiputtavat pussinmuotoisia pesiään oksilta ja tanagra-sirkkujen kera nokkivat suuhunsa silkkiäismarjoja ja hyönteisiä. Illalla yöhaukat kiitävät ilmassa äänettömin siivin; kehrääjälinnut puhkeavat valittavaan huutoon jatkaen sitä pitkälle yöhön; ja pöllöt mässäävät kuunvalossa runsaine riistoinensa. Aamuhämärissä punarinta-satakielet herättävät jokaisen uuden päivän kaikuäänet kehoituksellansa: "Silmät auk! Silmät auk!" ja vähän myöhemmin kiertävät isot mustat korppikotkat pilvimaiseman kautta tahi liikkumattomina ilmassa kuin jäätyneet tahrapilkut vaanivat Limberlostista ja ympäristöstä ruokaa ja ravintoa. Ruovonpäristäjän kirkuna kaikuu kaiken päivää, mutta senkin voittaa sinihaikaran repivä rääkynä, jolla se panee sammakkomaailman sydämet tärisemään: sitävastoin päästää vain yksinäisiä huutoja harhaileva koskelo, joka on eksynyt laumastaan matkalla pohjoiseen ja nyt täyttää rämeen valittavilla äänillä.
Limberlostin puunlatvain lomitse puikkelehtii lintuja, joitten väri on loisteliaampi kuin koreimman kukkasen, joka kohottaa kasvojansa ilmaan ja valoon päin. Allikon liljat eivät ole niin valkoisia kuin niissä kalastelevat haikarat. Paimenpiiskun varttunut verso ei ole yhtä syvän värinen kuin sillä kiikuskelevan kuhankeittäjän kullanhelakka rinta. Närhit ovat sinisemmät kuin vuohenmiekkatupsas, jonka yläpuolella ne kinastelevat kurkkuäänillään. Peipposten purppura on hienompi kuin anisruohon. Jokaista tulikukka-mätästä kohti, joka lemuaa Limberlostissa, joku kardinaalilintu ylemmässä pensaassa hehkuu sitäkin punaisempana. Niitä ei ehkä ole enempää kuin muita lintuja, mutta niiden loistava väri ja pelkäämätön mielenlaatu, joka pitää niitä alituisesti näkyvissä, synnyttää tällaisen otaksuman.
Kardinaali oli haudottu orjantappura- ja sinivatukkatiheikössä. Isä oli sitkeä, vanha leskimies, jolla oli paljon kokemuksia ja pikainen luonne. Hän oli Limberlostin kookkain ja kiistanhaluisin punavarpunen, joka vastuksetta hallitsi kuninkaana heimoansa. Kärpässiepot, kuningaslinnut [Tyrannus intrepidus — pieni lintu Pohjois-Amerikassa, rohkea hyökkäämään isompain (haukan ja kotkankin) kimppuun. Suom.] ja lepinkäiset luovuttivat hänelle laajan liikkumisalan, eivätkä edes aina toraisat närhit saaneet kylliksi rohkeutta vastustaakseen häntä. Muutamia päiviä viime menetyksensä jälkeen näki hän hienon, täyteläisen nuoren naaraan, joka niin kerrassaan kahlehti hänen katseensa, ettei hän antanut sille pahaistakaan rauhaa, ennenkuin se salli hänen hyväilyjänsä ja kantoi ensimäisen varvun villiin ruusupensaaseen. Se oli perin ylpeä päästessään Limberlostin kuninkaan puolisoksi; ja vaikka se sydämensä syvyyksissä hetkittäin tunsi pelkoa ylhäistä herraansa kohtaan, ei se sitä näyttänyt, sillä olihan se soreavartinen ja hienopukuinen lintu itsekin.
Se valitsi asuntonsa taiteilijan silmällä ja kokeneemman rakentajan arvostelukyvyllä. Vaikeaksi kävisi käärmeitten ja oravain tunkea tuon orjantappura-tiheikön läpi. Valkeat marjankukat olivat tuskin herenneet houkuttelemasta puoleensa hyönteisparvea, kun jo ruusujen tuoksu kutsui ne takaisin; niitten kuihduttua viehättävät isot marjat kypsyivät ulottuville ja vetivät saalistajia luoksensa. Se rakensi tavallista paljoa huolellisemmin. Se oli kaunis pesä, ei läheskään niin löyhä ja vaappera kuin muitten heimolaisten yli koko nevan. Sillä oli ilmeisesti tarkoitetta pikarin kuosia ja se oli todella sirosti sisustettu pehmeillä saraheinän lehdillä. Mutta laskiessaan ensimäisen munansa kardinaalikuningatar ainiaaksi voitti mainetta. Se oli kaunis, terve lintu, jonka ensimäinen pesänrakentamisyritys täytti rakkaudella ja onnella, ja niin kerrassaan voitti se itsensä tässä tilaisuudessa, että sen oli vaikea saada ketään vakuutetuksi siitä, että tulos oli sen omaa ansiota.
Sen oli tosiaan pakko nostaa nokkansa ja siipensä puolisoansa vastaan tätä munaa puolustaakseen, sillä se oli niin tavattoman iso, että kuningasta ei vähin vaivoin saatu vakuutetuksi siitä, ettei joku kehno siivellisten suvun jäsen ollut luikahtanut pesään ja laskenut sitä emon poissaollessa. Kuninkaasta tuntui varmalta, että munan juttu oli jotenkuten nurinkurinen, ja hän tahtoi kierittää sen pesästä; mutta kuningatar tunsi omansa ja taisteli uljaasti sitä puolustaen. Se lisäsi edelleen heidän tulevaisuudentoiveitaan munimalla kolme uutta munaa. Senpä jälkeen kuninkaassa kypsyi ajatus, että se oli erittäin huomattava lintu, ja hän lensi tiehensä huvimatkalle; mutta kuningatar painui hautomaan, iloisen uskon ja tyytyväisyyden täyttäessä sen mielen.
Kaikkina noina pitkinä päivinä, kun kuumuus kävi ankaraksi eikä kuningas liikoja piitannut hänen ruokahalustaan tai mukavuudestaan, se hoiteli noita neljää munaa vasten rintaansa ja odotti kärsivällisesti. Iso muna oli sen aarre. Sitä se alituiseen hoivaili. Se käänteli sitä monasti päivässä; ja aina tunsi se rintaansa vasten tuon erikoisen puserruksen, joka erotti sen muista. Se oli tietystikin ensimäinen kuoriutumaan, ja kuningatar tunsi saaneensa siinä kyllin, vaikka kaikki muut menisivätkin hukkaan; sillä tämä muna piiskutti ihan kuuluvan äänen, ja ennenkuin tuon ison terrakotta värisen ruumiin silkkiset untuvat olivat edes oikein kuivuneet, nousi kardinaalinpoikanen koholle ja vaati voimakkaasti ruokaa.
Kuningas tuli katsomaan sitä ja heti tunnusti alistuvansa. Hän oli monen lupaavan kardinaalin isä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt tämänkaltaista. Riemullisella ilakoimisellaan hän pani kaikki Limberlostin kaiut kiirimään. Lakkaamatta hän pyydysteli kypsimpiä marjoja ja siemeniä. Hän ahti ruokaa pienokaisen suuhun aamusta iltaan eikä kertaakaan päässyt tuomaan ruokaa tapaamatta poikasta seisomassa toisten päällä huutaen lisää. Kuningatar oli aivan yhtä ylpeä siitä ja ihan yhtä hupsu sitä jumaloimaan, mutta se piti tarkkaa tiliä ja antoi muille matoja kullekin vuoron perään. Ne olivat harvinaisen somia poikasia, mutta mitä toiveita on somallakaan poikasella perheessä, jossa on ihmelapsi? Kardinaali oli yhtä suuri kuin kaksi muuta poikueesta ja niin punainen, että itsepä sen untuvatkin näyttivät purppuralla punatuilta; sen pinta, vieläpä jalatkin olivat punaiset.
Hän oli ensimäinen kapuamaan pesän reunalle ja ensimäinen hypähtämään puunoksalle. Hän yllätti vanhempansa löytämällä etanan ja teki ensi lentonsa niin pitkän matkan päähän, että hänen jumaloiva emonsa sai miltei kouristuksia pelätessään, etteivät vain hänen voimansa pettäisi ja hän putoaisi suohon ja joutuisi jonkun vanhan nälkäisen kilpikonnan uhriksi. Hän palasi kuitenkin eheänä: ja kuningas oli niin mielissään, että kävi sieppaamassa hänelle tavattoman lihavan marjan, ja istuen oksalle hänen eteensä antoi hänelle ensimäisen kielitunnin. Tietenkin kardinaali osasi huutaa "pii" ja "tshi" jo murtaessaan kuorensa; mutta kuningas opetti häntä piipittämään täsmälleen ja ilmeikkäästi, ja hän oppi sinä samana päivänä, että kardinaaliperheen miehiset jäsenet aina kutsuvat "tship" ja naispuoliset "tshuk". Itse asiassa hän oppi niin kerkeään ja oli yleensä niin tarkkaavainen, että ennenkuin kuningas katsoi viisaaksi antaa seuraavan oppitunnin, hän tapasi poikansa oksalla, nokka sulettuna ja kurkku paisuneena, koettelemassa omaa muodosteluansa heimon huudoista: "Vhit! Vhit! Vhit!" — "Hio! Hio! Hio!" — ja "Sio! Sio! Sio!" Tämä ihastutti kuningasta siinä määrin, että hän helähytti ne yhä uudelleen ja vointinsa mukaan auttoi poikaistansa.