Hän oli niin ylpeä pojusestaan, että hän jo tänä samana iltana ensi kertaa opetti häntä kunnolla pistämään päänsä siipeen ja nukkumaan yksin. Muutaman päivän perästä, ollessaan varma pojan siipien kestävyydestä, hän opetti hänelle lentämistä. Hän opetti poikaa, kuinka levittää siipensä ja verkalleen purjehtia puusta puuhun; kuinka lentää lyhyin äkkimutkin välttääkseen metsästäjän tähtäyksen; kuinka kääntyä jyrkästi ilmassa ja nopeaan hyökätä turilaan tai vihollisen kimppuun. Hän opetti sopivan kulmasuuntauksen, jolla vastustaa navakkaa tuulta, ja että hänen aina tuli kohdata rankkasade pää edellä, niin että vesi juoksisi höyhenpeitettä pitkin.
Hänen ensimäinen uinti-oppituntinsa oli harvinaisen onnistunut menestykseen katsoen. Kardinaali nautti vedestä kuin sorsa. Hän kylpi, pulikoi ja melskasi niin kauan että emo kävi miltei mielipuoleksi pelosta, että hän saattaisi houkutella paikalle jonkun vesikäärmeen tai kilpikonnan; mutta pelko ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oppi kuivaamaan, ruokkoamaan ja siistimään höyhenensä ja oli niin vimmainen pitämään itseään puhtaana, että hän, vaikkakin vain nuorukainen, oli jo niin erittäin lupaava lintu, että monikin Limberlostin siivekkäistä asujamista kävi häntä tervehtimässä.
Pian sen jälkeen kuningas vei hänet pitkälle retkelle ympäri suon ja opetti hänelle miten valita soveliaat paikat matoja metsästellä; miten etsiä lehtien alta muonaksi kelpaavia lehtitäitä ja etanoita; mitkä marjat olivat hyviä ja minkälaisilla ruohoilla oli enimmät ja parhaat siemenet. Hän näytti hänelle, miten löytää pieniä kiviä ruuan jauhamiseen ja mitenkä teroittaa ja kiilloittaa nokkaansa.
Sitten hän kävi käsiksi varsinaisiin musiikkiopintoihin, kuinka tuli viheltää ja miten laulaa ja livertää. "Hyvä miel'! — Hyvä miel'!" viritti kuningas virtensä. "Yvä iel'! — Yvä iel'!" matki kardinaali. Nämä laulut olivat vain kouluharjoituksia, mutta hänen äänessään oli sellainen syvyys ja laajuus, joka lupasi jaloa tulevaisuutta, kunhan ikä kehittäisi häntä ja kokemus herättäisi hänen tunteensa. Hän oli erinomainen lauluniekka nuorukaiseksi.
Pian hän menestyi niin oivallisesti itsensä hoidossa, ruuan löydännässä ja lennossa ja kasvoi niin suureksi ja omintakeiseksi, että teki yksin lukuisia retkeilyjä Limberlostin halki; ja niin vaikuttavat olivat hänen mittasuhteensa ja niin taistelunhaluiset hänen tapansa, ettei hänen tarvinnut kokea mitään häirintää. Kuninkaan hallitus uhkasi totta tosiaan väleen lopahtaa; mutta joskin hän lie sitä pelkäillyt, hän ei sitä ilmaissut, ja hänen ylpeytensä ihmeellisestä jälkeläisestään oli päivänselvä. Läpikotaisin tutkittuaan suon kardinaalin valtasi kiihkeä halu päästä pitemmälle matkalle; ja päivän toisensa jälkeen hän aikaili suon laitamilla, katsellen yli avarain viljeltyjen ketojen, melkein sairaana halusta koetella siipiänsä pitkässä, korkeassa, raisussa ilmaretkessä.
Tulipa päivä, jona loppukesän kuumuus pani suon höyryämään ja kardinaali, lennellen liki sen reunoja, tunsi tuulen henkäyksen käyvän ylämaalta, ja pohjoista kohti leviäväin laveitten peltojen näkeminen niin kiehtoi hänen mieltänsä, että hän levitti siipensä ja seuraten mikäli mahdollista puitten ja aitausten muodostamaa linjaa teki ensimäisen matkansa kotoa pois. Se päivä oli niin ihana, että se ratkaisi hänen kohtalonsa. Tuntuisihan siltä, että suon, jota hänen heimonsa piti niin suuressa arvossa, olisi pitänyt riittää kardinaalille, mutta eipä se riittänyt. Jokainen peninkulma sillä lentoretkellä lisäsi hänessä voiman ja tarmon tunnetta ja yhä kiihkeämpää mieltymystä laajalle leviäviin peltoihin ja metsiin. Hänen sydämensä hytkähti ihastuksesta saada kiikkua tuulessa, ajaa eteenpäin päiväpaisteessa ja purjehtia korkealla, allaan äärettömät, loppumattomat pellot, niityt, hedelmätarhat ja metsämaat.
Kuuma ja ummehtunut Limberlost tuntui hänestä onnellisesti vältetyltä vankilalta, ja yhäti vain hän uupumatta lensi suoraan eteenpäin. Lentäessään erään puolituleentuneen, jokeen päin viettävän viljapellon poikki kardinaali näki suuren joukon lintuja siellä laitumella, ja hän laskeutui korkeaan puuhun niitä tarkkaamaan. Pian hän tuli siihen päätökseen, että olisi somaa maistaa tuota uutta ravintoa. Hän keksi kohdan, jossa varis oli jättänyt tähkäpään sievästi siepattavaksi, ja tarrautuen kiinni tuppeen, kuten näki toisten tekevän, ojentautui täyteen mittaansa ja iski lujan terävän nokkansa kermankarvaiseen jyvään. Kardinaalille, joka ennen oli tukehtuakseen saanut metsästää rämeessä ja joka nyt oli tehnyt pitkän kiihoittavan lentoretken, oli keijuminen vaappuvalla korrella ja jyvän mehukkaan maidon juominen kuin ensimäinen maistinannos nektaria ja ambrosiaa. Hän nosti päätä päästessään kultaiseen sydämeen ja murskaten sen pieniin murusiin maisteli sitä ja kelpoitti sen yhtä ihastuneena kuin mikäkin epikurealainen uuden herkullisen ruokalajin.
Ehkäpä saisi uudet kekkerit seuraavalla kedolla. Hän päätti lentää vieläkin pitemmälle. Mutta hän oli kulkenut vain lyhyen matkan, kun muuttikin suuntaa ja kääntyi etelään, sillä hänen allansa oli jotakin pitkää, kimaltelevaa, luikertelevaa, raitojen reunustamaa, ja huimaavan korkealle niiden yläpuolelle kohousi jättimäisiä sykomooreja, vaahteroita, jalavia ja tulpaanipuita, jotka hapuilivat ja huojuivat tuulessa; eikä kardinaali tiennyt mitä se oli. Täynnä kummastusta hän pudottausi yhä alemmaksi. Lintuja oli kaikkialla, monet lensivät ylitse ja tuikkasivat nokkansa siihen; mutta sen kirkas mutkitteleva hopea oli salaisuus kardinaalille.
Runon ja laulun kaunis joki, jonka intiaanit ensimäisinä löysivät ja sitten ranskalaiset, oli nimeltään Ouabache; se kiemurteleva, kimalteleva joki, jota Logan ja Me-shin-go-me-sia rakastivat; ainoa joki, joka saattoi houkutella Wa-ca-co-nahin Salamoniesta ja Mississinewasta; joki, jonka hopeisten sykomoorien ja jättiläisvaahterain alla Godfrey-päällikkö matkusti monta peninkulmaa sijoittaakseen leiritulensa, se joki ei ollut koskaan ollut kauniimpi kuin tänä verrattomana syyspäivänä.
Sulat puristettuina tiukasti kiinni ruumiiseen kardinaali laskeusi salavaan ja kumartui katsomaan kiihkeydestä värähdellen ja tuiskahuttaen kimakoita huutoja: "tship, tship", sillä siinä oli häntä ihan vastapäätä iso punavarpunen, joka ei näyttänyt sopuisalta eikä aralta. Hän luikahutti raikuvan taisteluhaasteen: "tship!" joka lingottiin takaisin hänelle heti, kun se oli päässyt hänen nokastaan. Kardinaali kohotti harjaansa ja puoleksi nosti siipiänsä jäykistäen ne survaisuun; lintu siinä vastapäätä teki samoin. Hämmästyneenä hän ojentautui täyteen mittaansa sukkelasti astahtaen pikku askeleen sivulle, ja toinen lintu ojentausi koholle ja siirtyi sivulle juuri niinkuin hänkin. Se oli kardinaalista liikaa härnäämistä. Jännittäen joka lihaksen hän teki äkkihyökkäyksen häpeämätöntä muukalaista vastaan.