Hän iski veteen niin voimakkaasti, että pärskeet lensivät salaviin, ja jäälintu, joka istui kannolla vastapäätä häntä ja vaani matalikolta mutuja, näki sen. Se levitti nokkansa ja rähähti pauhaavaan nauruun, niin että sen ääni kaikuen kiiti niemeltä niemelle jokea alas. Kardinaali tuskin tajusi, miten pääsi pois, mutta uuden opetuksen hän oli saanut. Tuo kaunis kimalteleva, luikerteleva ilmiö oli vettä, ei paksua, haaleata, mustaa nevavettä, vaan puhdasta, raitista, hopeista vettä. Hän ravisti sulkiaan, häpeästä tuntien olevansa astetta punaisempi; mutta nauru ei saanut karkoittaa häntä pois. Kaikki oli hänestä aivan liian ihanaa. Lyhyen hetken perästä hän uskaltausi alas ja otti pienen siemauksen, ja se oli ensimäinen oikea juoma hänen elämässään. Voi, mutta sepä vasta oli hyvää!
Sammutettuaan kuumuuden ja pitkän matkan synnyttämän janonsa hän rohkaisi mielensä ottamaan kylvyn, ja siinä oli uusi ja ihastuttava kokemus. Kuinka hän polski ja melskasi ja pärskytteli hopeapisaroita ilmaan! Kuinka hän sukelteli, liotti ja vilvoitti itseään tässä loiskuvassa vedessä, jossa sai viipyä niin kauan kuin tahtoi ja päristellä kylliksensä; sillä hän saattoi nähdä pohjan pitkälti joka suuntaan ja helposti välttää jokaisen yrityksen tehdä hänelle pahaa. Hän oli niin märkä, kun kylpy oli lopussa, että tuskin saattoi päästä pensaaseen kuivaamaan ja suorimaan sulkiansa.
Kerta päästyään kunnolliseen asuun hän muisti vedessä näkemänsä linnun ja palasi salavaan. Siellä kimaltelevan joen syvyydessä kardinaali keksi itsensä, ja hänen sydämensä paisui oikeutetusta ylpeydestä. Oliko tuo leveä, täyteläinen rinta hänen? Missä oli hän nähnyt mitään muuta kardinaalia, jolla oli niin iso töyhtö, että se huojui tuulessa? Kuinka suuret ja mustat olivatkaan hänen silmänsä! ja hänen partansa oli melkein yhtä pitkä ja kähäräinen kuin isänkin. Hän levitti siipensä ja ihaili niiden kaartoa ja käänteli ja keikutteli pyrstöänsä. Hän somisti itsensä kerta uudelleen ja laitteli jokaista sulkaa. Hän kiilloitti niskaansa takaapäin siipiensä nenällä, pisti päänsä niiden alle ja hitaasti veti sitä kerta kerran perästä pois silittääksensä harjaansa. Hän kieppui ja keikkui. Hän kiikkui ja pöyhisteli, ja jokainen vilahdus koostansa ja kauneudestansa, mikä sattui hänen silmäänsä, täytti hänet ylpeydellä. Hän rehenteli kuin riikinkukko ja lörpötteli kuin närhi.
Kun hän ei enää voinut löytää mitään ihailtavaa, niin jokin muu kahlehti hänen tarkkaavaisuutensa. Kun hän viskasi "tship"-huutonsa, niin kuului virran takaa vastaus: "tship"; siellä ei varmastikaan ollut mitään kardinaalia, niin että hän epäilemättä kuuli oman äänensä kuten näki itsensä. Hän valitsi silmäänpistävän oksan ja lähetti sieltä terävän huudon: "tship!" yli vetten, ja se tuli samallaisena hänelle takaisin. Sitten hän äänteli lempeästi ja hellästi, niinkuin hänen oli tapana Limberlostissa tehdä pienelle lempisiskollensa, joka useasti tuli istumaan hänen vierelleen vaahteraan, missä hän nukkui, ja lempeänä ja hellänä palasi vastaus. Silloin kardinaali ymmärsi. "Vhit! Vhit! Vhit!" Hän vihelsi sen kovaa ja vihelsi sen hiljaa. "Tiri! Tiri! Tiri!" Hän vihelsi sen hellästi ja tiukasti ja käskevästi. "Hio! Hio!" "Hip! Hip! Hip! Hip!" Tämän helähtävän käskyn kuullen saapui joka lintu, niin kaukaa kuin virta kantoi hänen äänensä, tiedustamaan ja pysähtyikin ihailemaan. Yhä uudelleen hän kaiutti jokaisen muunnoksen, minkä kykeni keksimään. Hän yritti uljaasti livertää ja vieretellä, ja sitten hän, sydän niin tulvillaan iloa, ettei ennen milloinkaan, puhkesi raikuvaan lauluun: "Hyvä miel'! Hyvä miel'! Hyvä miel'!"
Illan tullen hän muuttui levottomaksi ja rauhattomaksi, niin että verkalleen soluili takaisin Limberlostiin; mutta se päivä sittenkin ainaiseksi riisti häneltä halun pysyä rämeen lintuna. Yöllä hän levottomasti pörhisteli höyheniään ja tunnusteli tulisiko tuulenhenkäystä niityiltä. Hän oli jälleen maistavinaan jyvää ja kirkasta vettä. Hän ihmetteli kuvaansa virrassa ja ikävöitsi äänensä kaikua, kunnes alkoi unissa sipistä: "Vhit! Vhit! Vhit!" Aivan aamun koittaessa muuan punarinta-satakieli herätti hänet laulaen: "Silmät auk'! Silmät auk'!", ja hän vastasi unisena: "Tir! Tir! Tir!" Tovin takaa punarinta lauloi toistamiseen erinomaisen pehmeästi ja hellästi: "Silmät auk', kiuru! Silmät auk', kiuru! Silmät auk'! Silmät auk'!" Nyt kokonaan valveutuneena kardinaalikin luikkasi riemukkaasti: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!", ja sittenpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli matkallansa kohti kimaltelevaa jokea. Se oli entistä ehompi, ja jokainen seuraava päivä tapasi hänet herkuttelemasta viljapellossa ja kylpemästä välkehtivässä vedessä; mutta aina hän illan suussa palasi perheen luo.
Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia ja ravinto oli enimmäkseen supistunut kuiviin siemeniin, niin tulipa päivä, jolloin kuningas järjesti joukkueensa ja antoi taikamerkin. Iltahämärissä hän johdatti heidät etelään, peninkulman toisensa perästä, kunnes heidän hengityksensä kävi lyhyeksi ja tuo outo lento alkoi kivistää heidän siipiänsä; mutta joelle tehtyjen retkien johdosta oli kardinaali muita vahvempi ja helposti pysyi kuninkaan rinnalla. Varhain aamulla, ennenkuin edes punarinta-satakielet havahtuivat, kuningas laskeusi Floridan nevamaille. [Everglade eli Everglades on nimeltään tämä rämeinen aromaa Itä-Floridassa. Suom.] Mutta kardinaali oli kadottanut kaiken mieltymyksen rämeissä elämiseen, niin että hän uppiniskaisesti läksi liikkeelle omin nokkinsa ja lyhyessä ajassa löysikin toisen joen. Se ei ollut vallan yhtä ihastuttava kuin tuo kimalteleva joki; mutta kaunishan oli sekin, ja sen lievästi loivalla rinteellä oli appelsiinitarha. Sinne kardinaali jäi saaden aivan sydämensä toiveitten mukaisen talvikodin.
Seuraavana aamuna kultakiharainen tyttönen ja valkohapsi vanhus kävivät käsikkäin hedelmätarhan läpi. Lapsi näki punavarpusen ja heti vaati sen omaksi nimikokseen, ja samana päivänä julistettiin, että erittäin ankarat ajat uhkaisivat sitä, joka kiusaisi tai edes säikähdyttäisi kardinaalia. Siten alkoi linnulle täydessä turvallisuudessa sarja päiviä, jotka olivat sulaa ihanuutta. Hedelmätarha ihan kuhisi hyönteisiä, joita houkutteli väkevä tuoksu, ja toukat koversivat kuorta. Ruoka oli melkein yhtä hyvää kuin Limberlostissa, ja olihan aina joki, mistä juoda ja missä pärskytellä mielin määrin.
Noina päivinä lapsonen ja vanhus oleilivat hedelmätarhassa tuntikausia tarkastaen lintua, joka näytti joka päivä käyvän isommaksi ja koreammaksi. Kuinka upealta vaikuttikaan hänen nyt loistavan punainen kardinaalinvaippansa vahanvihreitä lehtiä vasten! Kuinka kookkaalta ja hohtavalta näyttikään lintu leikkisästi kiitäessään ja puikkelehtiessaan kermanväristen kukkasten keskellä! Ja kuinka pikku tyttö, kädet ristittyinä, palvoi häntä, kun hän, kaula turpeana, kiikkui ylimmällä oksalla ja lauloi elähyttävää lauluansa yhäti uudelleen: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Joka päivä he tulivat näkemään ja kuulemaan. He ripottelivat leivänmurusia; ja kardinaali tuli niin ystävälliseksi, että tervehti heidän tuloaan reippaalla huudolla: "Tship! Tship!" jota ihastunut lapsonen yritti jäljitellä. Pian heistä tuli niin hyvät ystävät, että nähdessään heidän lähenevän hän rupesi vienolla äänellä kutsumaan: "Tship! Tship!" ja jäi sitten silmät pyöreinä ja pää kallellaan odottamaan hänen vastaustaan.
Toisinaan joku hänen perheensä jäsen löysi Nevoilta tiensä hedelmätarhaan, mutta kun kardinaali oli alkanut tuntea jotakin omistusoikeuden tapaista, närkästyi hän pahasti tunkeilijalle ja läksi kuin tulinuoli tätä takaa ajamaan. Milloin hyvänsä tämä kokemus sattui jollekulle kulkurille, palasi tämä rämeille mielessään myönneskellen, että appelsiinitarhan kardinaali oli vähintään kaksi kertaa niin iso ja vahva kuin hän ja niin hämmästyttävän punainen, että se oli kerrassaan ihme ja kumma.
Eräänä päivänä nousi lievä tuulonen pohjoisesta ja huojutti appelsiinipuitten oksia, kantaen niiden tuoksun halki maan ulos merelle asti ja levittäen tilalle viileän, hienon, pistävän hajun. Kardinaali kohotti päätä ja vihelsi utelevan äänen. Hän ei ollut varma, etsiskelihän vain matoja ja ennusteli onnea ehein, täyteläisin sävelin: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Uudelleen tuuli pyyhkäisi hedelmätarhaa ja niin voimakkaana, että tällä kertaa siitä ei voinut erehtyä. Kardinaali pyrähti ylimmälle oksalle, töyhtö pystyssä ja pyrstö hermostuneesti vavahtaen. "Tship! Tship!" hän huuteli kiivaan itsepäisesti. "Tship! Tship!"