Tuuli tuli nyt navakkana ja kestävänä, aivan toisenlaisena kuin mitä kardinaali milloinkaan oli tuntenut, sillä sen viileä henkäys kertoi päiväpaisteessa murtuneista jääpeitteisistä kentistä. Sen kostea tuntu tuli ryöppyisistä sadekuuroista, jotka huuhtelivat pohjanpuolen kasvoja. Sen ohut tuoksu johtui tuhansien puhkeamassa olevien lehtien ja orastavien, nuorten taimien sekoituksesta: sen väkevä lemu oli osmankäämien siitepölyä.
Limberlostin puolella oli vanha Luonto-emo puhisten ja kohisten käynyt käsiksi jokavuotiseen suursiivoukseensa. Tehokkaalla luudallansa, maaliskuun ahavalla, hän lakaisi puhtaaksi joka sopen ja raon. Pesusoikossansa, jonka huhtikuun kuurot täyttivät yli reunojen, hän peseskeli koko luomakunnan kasvoja, ja jos nämä toimenpiteet eivät riittäneet aikaansaamaan hänen mielensä mukaista puhdistusta, antoi hän lopullisen kiilloituksen raekuuroilla. Kimalteleva joki täyttyi yli äyräittensä; murtaen jäät ja kulettaen rikkakuormaa se vyöryi merta kohti. Jää ja lumi eivät olleet aivan lopen hävinneet; mutta kauan kohtuinen maaemo vaaliskeli lapsiansa. Se kyyristeli joka askeleella, sillä maa kiehui elämää. Madot ja koppakuoriaiset ponnistausivat valoon ja lämpöön. Työntäen syrjään mullan ja lehdet päältänsä vuokot ja orvokit kohottivat hentoja kullanvihreitä päitään. Mahla virtaili, ja lehdettömät puut peittyivät paisuviin silmuihin. Hienot sammalet hiipivät jokaista lahovaa hirrenpäätä pitkin. Kivien ja aitojen jäkälät saivat tuoreen, lukemattomin harmaan ja viheriän vivahduksin luodun maalauksen. Tuhannet kukkaset ja köynnökset versoivat maasta peittääkseen viime vuoden mätänevät lehdet. "Hautojen kaunis runsas tukka" luikerteli yli niittyjen, levisi tienvarsille ja verhosi jokaisen paljaan paikan.
Limberlost heräili elämään ennen peltoja ja jokeakin. Kautta talven se oli ollut paikoista alastomin ja kolkoin, mutta nyt ilmenivät palaavan keväimen varhaisimmat merkit sen sotaisessa musiikissa, sillä kun lehväsammakko puhaltaa pilliinsä ja härkäsammakko rummuttaa, yhtyvät lintujen äänet pian niihin. Osmankäämit olivat ensimäiset kukkimaan, ja sitten seurasivat uskomattoman lyhyessä ajassa kaislat ja ruovot, ja viiniköynnökset muodostivat ikäänkuin huojuvan viheriän meren, ja paisuvat umput olivat aivan halkeamaisillaan. Ylämaassa savu kiemurteli sokeriruokokenttien ja metsänaukeamien ylitse; metsissä eläimet heräilivät pitkästä unestaan; sardelli alotti taas koskaan päättymättömän matkansa ylös kirkasta jokea myöten; viheriät pälvet verhosivat kumpuja ja laaksoja; ja pohjanpuoli maata oli valmis ottamaan vastaan kotiinsa palaavat rakkaimmat kevätaarteensa.
Yläilmoista helisivät nuo ensimäiset iloiset sävelet, kohoten lähemmältä Luojan istuinta kuin minkään muun linnun: "Kevät kiirehtii! Kevät kiirehtii!" Pitkäsääriset peltoraukat kaahailivat ympäri Limberlostissa ja jokea pitkin, viskoen pilvimaailmastaan huutojansa: "Titterili! Titterili!" Hedelmätarhan punarinta-satakielet vetivät viime vuoden ruohon kauan sitten kuivuneita lehtiä lumen alta niillä sisustaakseen saviseinäisiä pikaripesiään; ja sinikertut asustivat ontossa omenapuussa. Aidan ylimmällä leveällä poikkipuulla kyyhkyset kokoilivat harvoja jykeviä puikkojaan ja risujaan yhteen. Siinä oli niin erinomaisen hyvä kehdon paikka heille. Tuulen puremat, lahot vanhat pienat olivat aivan samaa väriä kuin hommakas kyyhkysmuori. Sen punareunainen silmä sopi taustaan kuin pieni punainen jäkälän mykerö. Varmaankaan ei kukaan koskaan keksisi sitä sieltä. Limberlost ja kimalteleva joki, pellot ja metsät, tietä reunaavat pensaat ja aitaukset, kannot, rungot, ontot puut, vieläpä Maaemon paljas ruskea rinta, kaikki odotti saadakseen tuudittaa kukin omaansa jälleen; ja salattuja ihmeitä oli, että kukin palasi omalle paikalleen.
Ilma oli huumaava. Tuulen kantamat hienot, voimakkaat, ihastuttavat tuoksut, auki kääriytyvien lehtien, jääveden huuhtomien kasvien ja ensi siitepölyn lemu oli kuin elämännestettä ihmiskunnalle. Elukat ulkona kedolla olivat suorastaan juopuneita siitä ja kautta talven kuivalla ruokitut karjalaumat läksivät ensi kertaa laitumelle pää koholla, peuhaten, ammuen ja kirmaten kuin mitkäkin hurjimukset.
Pohjoistuuli, joka tulla pyyhälti jäisiltä koleuksilta, tempasi mukaansa tämän keväisen tuoksun ja kantoi sen appelsiinitarhoihin ja Nevoille; ja kiihtyneenä nielaistuaan henkäyksenkin sitä kardinaali hehkuen lennähti halki hedelmätarhan, sillä kenenkään opettamatta hän tiesi, mitä se merkitsi. Kutsu oli tullut. Joutopäivät olivat ohitse.
Oli aika lähteä kotiin, aika reuhata hurjassa hilpeydessä, aika käydä kosiskelemassa, aika armastella, aika ottaa omansa, etsiä kumppani ja rakentaa pesä. Koko sen päivää hän lentää räpytteli sinne tänne, hermostuneena tuon tuntemattoman pelosta ja vavisten suloisesta odotuksesta; mutta hämärän tullen hän aloitti matkansa pohjoista kohti.
Sivuuttaessaan Nevat hän liikutti siipiä verkalleen ja tuon tuostakin lähetteli alas vaativan kutsunsa "tshipI", mutta vastaustapa ei kuulunutkaan. Silloin kardinaali älysi, että pohjatuuli oli saattanut oikean sanoman, sillä kuningas oli seurueineen hänen edellänsä matkalla Limberlostiin. Peninkulman toisensa jälkeen hän lailla liekin liehuvaisen kiisi halki sinimustan yön, eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkun hän saattoi eroittaa pimeydessä välkähtelevän pilkun, joka piirti pilviä hänen edellänsä. Kardinaali lensi järkähtämättä suoraa suuntaa, kunnes voitonriemun sykähyttäessä sydäntä ponnahti ylös lennossaan ja sieltä kaukaa korkeudestansa lennätti alas pöyhkeän ja vaateliaan kutsun kuninkaalle ja tämän seurueelle, purjehtiessaan samalla heidän ylitsensä, ja hävisi näkyvistä.
Oli vielä yöhämärä, kun hän lensi poikki Limberlostin, laskeutuen kyllin alas nähdäkseen sen paljastetut oksat, siepatakseen vilahduksen sen paisuvien umppujen viheriästä väristä ja kuullakseen sen sammakoiden milloin äänekkäämmän milloin hiljaisemman kurnutuksen. Mutta hänen lennossaan ei ollut vähääkään empimistä. Suoraan ja varmasti hän kiidätti tietänsä kohti kimaltelevaa jokea: vain muutamia peninkulmia vielä, ja hänen silmäänsä sattuivat sen kevättä tulvehtivat kuohuvat vedet. Äkkiä ampaisten alas hän tuikkasi hehkuvan nokkansa sen rakastettuun veteen; sitten hän lensi kauniiseen vanhaan monihaaraiseen sumakkipuuhun ja pisti päänsä siiven alle, lyhyen unen ottaakseen. Hän oli suorittanut tuon pitkän lennon yhteen menoon, polveilematta, ja hän oli uninen. Ylen tyytyväisenä hän pörhisti höyhenensä ja sulki silmänsä, sillä hän oli kimaltelevan joen äärellä; ja tulisi uusi vuodenaika, ennenkun appelsiinitarhassa jälleen soisi hänen rohkaisunsa: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!"
2. luku.