"Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali.
Hänestä tuntui heti ensi hetkestä, että sumakkivanhus vastasi ihanteellisen asunnon mielikuvaa. Hän asettui eräälle oksalle ja järjestellessään höyhenpukuaan ja nokkiessaan viime vuoden happamia kuivia marjoja hän lähetti maailmalle ennustuksensa. Luonto-emo todisti oikeaksi hänen tietonsa lähettäen kohisevan rankkasateen, mutta hän ei pienintäkään piitannut kastumisesta. Hän tiesi miten kääntää punaisen vaatetuksensa mitä mainioimmaksi vedenpitäväksi takiksi; niinpä hän painoi alas töyhtönsä, tasoitti höyhenensä ja rohkeasti kestäen huhtikuun valelun hän yhä edelleen huusi vettä. Hän tiesi näyttävänsä koreammalta sen mentyä ohitse, ja hän näytti tietävän myöskin sen, että jokainen päivä, aurinkoinen tai sateinen, veisi hänet lähemmäs hänen sydämensä toiveita.
Hän oli oikea teikari odotellessaan. Aamusta iltaan hän kylpi, suki sulkiaan, paistatteli päivää, hypähteli ja kisaeli. Hän pöyhisteli ja luikkaili lakkaamatta. Hän anasti sumakkipuun vaatien sitä aivan omakseen ja tappeli lujasti sen omistamisesta monia tungettelijoita vastaan. Se kasvoi tiheämetsäisellä rinteellä, ja kimalteleva joki virtasi kohisten ruohoisten törmien välissä, joiden juurella paisuruohoja kasvoi valkoisenaan. Sen ympärille oli kerääntynyt vahvaksi viidakoksi Amerikan melooneja, villejä viiniköynnöksiä, kuusamia ja erilaisia orapihlajia, jotka houkuttelivat luoksensa matoja ja hyönteisiä; ja aivan vanhan mutkittelevan aidan takana oli jokeen viettävä kesanto muhevaa multaa, joka pian kynnettäisiin maissille, ja tällöin lukemattomat isot lihavat toukat kääntyisivät esiin.
Hänen oli pakko melkeinpä joka hetki heittäytyä tappeluihin asumuksensa puolesta; oli jotakin erikoisen kaunista tuossa vanhassa haarakkaassa pensaspuussa, joka veti puoleensa kodin katsojia. Vakava punarinta-satakielipariskunta alkoi laittaa asuntoa itselleen siihen samana aamuna, jolloin kardinaali saapui, ja pari mustaarastasta yritti vallata sen ennen ehtoota. Punarinnat tuottivat hänelle vain vähän vaivaa. Ne olivat helposti voitetut, ja heikon vastarinnan jälkeen asettuivat taloiksi oratuomeen ylempänä rinnettä; mutta ilma oli täynnä "tship" -huutoja, puheen pärinää ja punaisia ja mustia höyheniä, ennenkuin rotevat mustatrastaat tunnusti tapanneensa. He olivat vanhoja asukkaita ja tiesivät mitä ovat toukat ja nuoret jyvät, mutta he tunsivat myöskin, milloin saivat nokalleen, ja he siirtyivät jokea alas vaivaistammeen, yrittäen vakuuttaa toisillensa, että sehän oli se paikka, jota he alunpitäen olivat tavoitelleet.
Kardinaali jäi rehentelemään ja pöyhistelemään sumakkipensaaseen, mutta sydämessänsä hän tunsi toimiskelunsa yksinäiseksi. Koska hän oli kuninkaan poika, oli hän aivan liian ylväs kerjätäkseen itselleen aviokumppania, ja sitä paitsi vei sumakkipensaan vartioiminen kaiken hänen aikansa; mutta hänen silmänsä olivat avoinna kaikelle mitä tapahtui hänen ympärillään, ja hän kadehti syvästi mustanrastaan kiiltävää, uskollista pikku mielitiettyä. Hän melkeinpä liikoja jännitti ääntänsä yrittäessään lemmenlaulussa kilpailla kiurun kanssa, joka kiikkui pilvien seassa joen toisella puolen olevan niityn yläpuolella ja vuodatti alas puolisolleen laulussa jumaloivan lempensä ja mieltymyksensä. Hän kirkaisi niin julman kateellisen "tship"-huudon rakastelevalle peltoraukka-parille, että ne lähtivät painaltamaan pakoon joen ahdetta alas tietämättä, että rikos, mistä heitä syytettiin, oli vain se että he olivat naimisissa eikä hän ollut. Kyyhkysistä taas, jotka jo olivat hautomassa muniaan linja-aidalla vaahterain alla, ei kardinaali oikein tiennyt, mitä arvella.
Hän oli yksin, hän oli rakkauden kaipuusta sairas, ja hänellä oli hallussaan hienoin rakennuspaikka joen varrella puolisoansa varten, mutta kun tämä oli niin hidas saapumaan, oli hänestä vaikeata sietää toisten uskollisuutta hänen itsensä odottaessa totista lempeä; mutta kardinaali arveli, ettei hän milloinkaan saattaisi niin kokonaan unohtaa itseään, että jäljittelisi tuon uroskyyhkysen esimerkkiä. Eihän se osoittanut vähäisintäkään arvokkaisuutta: se oli niin makoileva, että oli aivan häpeällistä. Se ahtoi arvokkaan körttiläiseukkonsa ihan huolestuttavan täyteen ruokaa; se takertui pesän reunaan kiinni ja yritti auttaa hautomisessa, niin että miltei työnsi vaimonsa pois munilta. Se kiusasi sitä hyväilyillään ja kuherteli lemmenlauluaan, kunnes joka ainut aidassa asustava orava tunsi hänen historiansa juurta jaksain. Kardinaalin kärsivällisyys oli hioutunut niin ohuelle terälle, että hän eräänä päivänä iski kyyhkysen kimppuun ja kiskaisi sen selästä ison tukun sulkia. Palattuaan sumakkiin hänen täytyi tunnustaa, että hänen kiukkunsa johtui aivan yhtä paljon siitä, että hänellä ei ollut ketä rakastaa kuin siitä, että kyyhkynen oli niin vastenmielisen armasteleva.
Joka huomen toi uusia tulokkaita, — pyöreitä nuoria naaraita, pitkällä loma-ajallaan somistaneita ja koppavia uroksia, jotka esiintyivät upeimmissaan ja uljaimmissaan, ja jokainen laulaja melkeinpä halkaisi kurkkunsa koettaessaan kahlehtia pyytämäänsä puolisoa. Ne tulla pyyhälsivät alas joen rinnettä, kuin mitkäkin punaiset, kultaiset, siniset ja mustat raketit; kiikkuivat raidoissa, päristelivät vedessä, puhkesivat sävelvirtoihin, mikäli mahdollista korskeilivat komeudellaan ja soitollaan; ja aika ajoin ne kiihkeästi tappelivat, kun huomasivat, että naaraat, joita he kosiskelivat, suosivatkin heidän kilpakumppanejansa ja halusivat vain olla ystävyksin näiden kanssa.
Kardinaalin mieli pimeni, hänen näitä tarkastellessaan. Ei ollut ainuttakaan jäsentä hänen omasta perheestään heidän parissaan. Hän säälitteli itseään miettiessään, oliko kohtalolla hänenkin varallensa samat koettelemukset, joita hän näki toisten kärsivän. Voi noita kauheita untuvaisia naikkosia! Kuinka ne keimailivat! Kuinka ne virnakoivat! Kuika ne silittivät ja laittelivat sulkiaan ja kuinka ne puoliavoimin nokin ja säihkyvin silmin hyppivät yhä lähemmäksi, ikäänkuin lumottuina. Palavat laulajat, kaula turpeana, lauloivat laulamistaan lopen hurjina intohimoisessa rukouksessaan, mutta juuri kun he tunsivat olevansa varmoja siitä että heidän pienet armaisensa antautuisivat, niin joutuikin näiden istuinpuuksi etäällä pensastossa oleva virpi eikä auttanut muu kuin kärsiä katkera vastoinkäyminen, seurata niitä ja alkaa alusta uudelleen. Kolmena viime päivänä kardinaali oli tarkannut, kuinka hänen serkkunsa, punervarintainen nokkavarpunen, ilmaisi kiihkeätä rakkautta aivan erikoisen viehättävälle pikku naaraalle, joka ilmeisesti rohkaisi hänen lähestymistään, mutta lopulta näkikin hänen jäävän istumaan oksalleen niin valjuna ja lohduttomana kuin kuka inhimillinen rakastaja tahansa, kun hän huomaa, että tyttö, joka on keimaillut hänelle kesäkauden, kuuluukin toiselle miehelle.
Kardinaali lehahti korkeimman sykomoorin ihan ylimpään huippuun ja katseli yli tienoon Limberlostiin päin. Lähteäkö sieltä etsimään rämepuolisoa oman heimonsa parista? Se oli sietämätön ajatus. Asiat alkoivat tosiaan käydä vakaviksi. Ei yksikään lintu kimaltelevan joen varrella ollut sukinut ja koreillut tai pitänyt ääntä enemmän kuin hän. Oliko se kaikki hukkaan heitettyä? Tähän aikaan hän jo aivan varmaan oli odottanut tuloksia. Tänä aamuna viimeksi hän oli paisunut pöyhkeydestä kuullessaan närhi-rouvan sanovan toraisalle miehelleen toivovansa, että voisi vaihtaa hänet kardinaaliin. Eikö kiltti kyyhkysrouva pysähtynyt sumakkipensaan alle, heitettyään hautomisen ottaakseen aamuvalelunsa hiedassa, ja tuijottanut häneen peittämättömän ihastelevana? Epäilemättä hän hartaasti toivoi, että hänen arkiaikaisella, paksulla miehellään olisi tulipunainen takki. Mutta oikea kiitos lähtee vain oman sukupuolen taholta, ja vain tunti sitten oli leivonen kertonut, että hän ei tähystyspaikaltaan pilvien päältä voinut nähdä missään ketään niin loistavaa laulajaa kuin sumakkipuun kardinaalin. Näistä syistä hän pysyi vakuutuksessaan, että hän tosiaankin oli prinssi; ja hän päätti jäädä valitsemaansa asuntoon ja lumousvoimillaan pakottaa kauneimman pikku kardinaalineidon niiltä main etsimään häntä.
Hän suunnitteli kaiken erittäin huolellisesti. Kuinka neito kuulisi hänen ihanan laulunsa ja tulisi häntä silmäisemään; kuinka hänen kokonsa ja komeutensa vangitsisi neidon; kuinka tämä arkana tulisi, mutta tulisi, tietenkin, saamaan hänen hyväksymisensä; kuinka hän suostuisi tyytymään neitoon, jos tämä häntä kaikissa suhteissa miellyttäisi; kuinka neito olisi hänelle altis ja uskollinen; ja kuinka hän täydellisesti hyväksyisi hänen kotinsa valinnan, sillä sumakkipensas oli viehättävän kauniilla paikalla ja yhtä hyvä pesän rakentamiseen. Monet päivät hän oli pöyhkeillyt, pilkkaillut, vaatinut voittelolle, olipa viime päivänä alentunut melkeinpä mielistelemään, mutta eipä yksikään kirkassilmä kardinaali-impi tullut tarjolle.