Erään ruskean rastaan toimiskelut tekivät hänet kateudesta villiksi. Rastas tuli hiljaa soljuen ylös jokiahdetta, ruosteenkarvainen, hiipivä olio viidakosta, ja asettuen orjantappurapensaaseen juuri vastapäätä sumakkia lauloi tunnin verran taivasalla. Ei ollut mahdollista luoda sen parempaa musiikkia. Se oli kudottu tuoreeltaan hänen mielikuvituksensa loimista ja kuteista. Se laulu oli niin tulvillaan kevään iloa ja riemua, säveliä, jotka niin syvästi värisivät rakkauden kerjäämistä ja intohimon hellästi tykkivää tuskaa, että sen päättyessä puolitusinaa ihailevia rastasneitoja oli kerääntyneenä ympärille. Huolellisesti ja tarkoin ruskea rastas valitsi niistä miellyttävimmän, ja tämä seurasi häntä viidakkoon kuin loihdittuna.
Siinä oli kardinaalin unelma toteutuneena toiselle suoraan hänen silmiensä edessä, ja se täytti hänet kateudella. Jos tuo halpa, ruskea lintu, joka luikahti esiin kuin olisi sillä ollut varkaus tunnollansa, saattoi näyttäytymällä ja tuntikauden laulamalla voittaa puolison, miksikä ei hän, koko metsän komein lintu, voisi julkisesti upeillen suloinensa ja esittäen lauluansa saavuttaa ainakin samanlaista menestystä? Täytyisikö hänen, uljaimman, kaikista muhkeimman kardinaalin, lähteä etsimään puolisoa minkä tavallisen linnun lailla hyvänsä? Pois sellainen ajatus!
Hän lähti joelle kylpemään. Löydettyään kohdan, jossa vesi virtasi kristallikirkkaana valkean kalkkikivipohjan ylitse, hän peseytyi, kunnes tunsi, ettei voinut tulla kiiltävämmäksi. Sitten kardinaali siirtyi mieluisimpaan aurinkotupaansa ja lehahtaen oksalle nosti sulkansa pystyyn ja lekotteli päivänpaisteessa, ravisteli ja koristeli itseään, kunnes oli siisteimmässä kunnossa.
Vanhan sumakkipuun kaikkein korkeimmalla oksalla istuen hän ponnisteli niin, että musta poskiparta seisoi pörröisenä töpökkänä. Hän puhkesi rajuun huutoon, joka värisi kaikkia hänessä raivoavia intohimoja. Hän tarttui omiin kiiriviin kaikuihinsa ja muunteli ja vaihteli niitä. Hän lasketteli tulemaan laulujansa ja pani kimaltelevan joen soimaan ennustustaan: "Vesi vie! Vesi vie!"
Hän vihelteli viheltämästä päästyään, kunnes sen kuuli koko lintumaailma, vieläpä ihmisetkin, sillä talonpoika pysähtyi keittiönoveensa, kädessä rainnat kuohuvaa maitoa, ja kutsui vaimoaan:
"Kuuleppa tuota, Maija! Kuulehan varsin tuota! Vannonpa, että jos ei tuo lintu herkeä povaamasta sadeilmaa, niin pelottaapa niin, etten tohdi kylvää viljaani ennen kesäkuuta. Niitä on moniaita lintuja niinkuin peltoraukat ja peltopyyt, jotka voivat haastaa asiat hyvin kohdalleen, mutta en ole koskaan kuullut lintua, joka osaa lausua sanoja selvään ja kirkkaasti niinkuin tuo mokoma. Näyttää tulevan joen uomasta. Taidanpa tässä kulkea alas sitä tietä nähdäkseni, onko alankopelto jo valmis kynnettäväksi."
"So, so, Abram Johnson", sanoi hänen vaimonsa, "jos sinä, jota pidetään muka kunnon miehenä, tahdot rämpiä sohjossa ja sateessa puoli peninkulmaa nähdäksesi linnun, niin sano se suoraan, mutta älä Herran nimessä puhu nyt kyntämisestä, sillä siihenhän se, niinkuin totta tosiaan tiedät, ei valmistu viikkoonkaan vielä. Katsomatta tiedät!"
Abram irvisti vähän tyhmänsekaisesti. "No sanonpa syytä sitten linnuksi, jos niin tahdot, Maija. Olen kuunnellut sitä tallista koko päivän, ja sen sävelissä on jotain luonnollista elikkä inhimillistä, mikä sen minun nähdäkseni erottaa kaikista linnuista mitä milloinkaan olen kuullut. Olenpa oikein utelias näkemään sen. Kun minä tallista käsin kuulin sen laulavan, tuntui minusta, että se oli melkein justiin kuin joku ihminen."
"Älä höpsi!" huudahti Maija. "Laulaneeko tuo hiventäkään paremmin kuin mikä muu lintu tahansa. Onpahan vain vanha Wabash kertailemassa kaiut. Lintu joen partaalla kuuluu aina kaksi vertaa niin kauniilta kuin yksi vuorilla. Sen sain tietää jo neljäkymmentä vuotta takaperin. Ja eiköpä tuo lie jo mennyt, kun sinä sinne pääset."
Abramin avatessa ovea raikahutti punainen profeetta ennustuksensa:
"Vesi vie! Vesi vie!"