"Jätti pyssynsä", mutisi hän käheästi, "ja se on hieno kuin mamselli.
Lukko, tukki ja piippu, kaikki kiiltää. Ja koko tuo nahkakääry.
Lieneepä maksanut rahaveron. Sanoi, ettei ole sopiva niitä käyttämään.
Loikkasi aidan yli kuin pantteri ja saapasti suoraan pellon poikki.
Ja jätti minulle pyssyn. Vai niin, vai niin! Ihmettelenpä, mitä
sanoinkaan. Lienen ollut melkein tuima."
"Kas siin'! Kas siin'!" kiljuskeli kardinaali.
Abram katsoi sitä tarkkaavasti. Lintu vapisi pelosta, mutta ei ollut millään tapaa vahingoittunut.
"Jaa, siinä oli täpärä kutsu, vanha veikko", sanoi Abram. "Minuuttia myöhemmin, ja ilomme olisi ollut ohi ja kesä kerrassaan pilalla. Ihmettelenpä, tiesitkö mitä se merkitsi ja tuleeko sinusta pyssyä kaihtava tämän jälkeen. Toivonpa niin, sillä vähän useampi sellainen annos kaataisi minut totisesti kellelleen."
Viimein hän keräsi voimansa, nosti pyssyn aidan yli ja itse kavuttuaan perästä otti kiinni Nancyn, joka oli ahtanut itsensä täyteen kasvavaa laihoa. Hän kiinnitti vetoketjut, kiipesi hevon selkään, asetti pyssyn poikkipuolin polvilleen ja ratsasti tallille. Hän hoiteli tammaa erikoisen huolellisesti ja huuhteli kätensä ja kasvonsa vesikaukalossa esiintyäkseen hieman siistimpänä Maijan edessä. Hän kääntyi taloon lähteäksensä, mutta oli astunut vain lyhyen matkan, kun pysähtyi, ja hetkisen seisottuaan mietteissään pyörsi takaisin talliin ja antoi Nancylle vielä erän jyviä.
"Lopultakinhan sinä asian ajoit, tyttöseni", sanoi hän taputtaen sitä olalle, "en minä ikänä olisi jaksanut ajoissa ennättää perille jalan".
Hän oli niin väsynyt, että pystyssä pysyäkseen nojasi tammaan, sillä tavaton ponnistus ja väkevä mielenliikutus olivat tuskallisesti rasittaneet häntä, ja siinä huoahtaessaan lausui hän hevoselle tuttavallisesti: "En luule koskaan elämässäni olleeni niin suutuksissa, Nancy. Pelkään olleeni pikkuruikkusen tuima."
Hän näytti pyssyä ja kertoi historian hyvin maltillisesti illallispöydässä; ja Maija oli niin kerrassaan huolissaan hänestä ja linnusta ja niin kuohuksissaan metsästäjän teosta, ettei sanonut sanaakaan Abramin repaleisista vaatteista ja siitä paikkaustyöstä, joka olisi siitä seurauksena. Hän istui pyssyä katsellen ja mietteisiinsä vaipuneena pitkän aikaa; sitten hän sanoi surkutellen:
"Enhän tiedä, mitä sinä olet voinut sanoa sellaista, mikä sai miehen lähtemään tiehensä ja jättämään tuollaisen pyssyn. Poika parka. Toivon, Abram, ettet käynyt hänen kimppuunsa aivan liika ankarasti. Ehkä hän kadotti äitinsä ollessaan pieni naskali eikä ole saanut suurta opetusta."
Abramin voimat olivat kerrassaan lopussa ja hän meni varhain vuoteeseen. Yön jo pitkälle kuluttua Maija tunsi miehensä haparoivan hänen kasvojaan päästäkseen selville, että hän oli hyvin peitossa; ja vetäessään raitia hänen olalleen mutisevan uupuneella ja uneliaalla äänellä: "Pelkään, ettei maksa vaivaa kieltää, Maija, että minä olin aivan hirveän tuima."