Sumakkipensaassa säikähtynyt pieni kardinaaliemo kiihkeästi puristi rintaansa vasten kalliita poikasiaan; ja koko yön hän kutsueli puolisoansa: "tshuk! tshuk!" ja tyytyi vasta tämän vastattua: "tship!" Mitä kardinaaliin tulee, oli hän oppinut uuden asian. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tulessa. Hän ei enää koskaan luottaisi kehenkään, jolla olisi kiiltävä kappale, joka syöksee tulta ja savua. Hän oli nähnyt metsästäjän tulevan ja oli rynnännyt kotiin puolustamaan puolisoansa ja poikasiaan, täten tehden itsestään loistavan maalitaulun; ja kun hän ei olisi aikonut lähteä karkuun heidän luotaan, niin yksistään talonpojan saapuminen oli ehkäissyt murhenäytelmän sumakissa. Hän ei ollut oppinut noudattamaan varovaisuutta itseensä katsoen, mutta jos tämän jälkeen pyssy ilmestyi kimaltelevan joen varrelle, hän lähetti varoittavan "tship" -huudahduksen puolisolleen, käskien tämän kyyristyä kokoon pesässään ja pysyä hyvin hiljaa, ja sitten hän kirkui, liehui edestakaisin ja lenteli äkkimutkia pannen itsensä alttiiksi, kunnes oli houkutellut vaaran pois rakkaista omistaan.
Kun poikaset kasvoivat kyllin isoiksi emon jättää ne omin päinsä lyhyeksi aikaa, auttoi hänkin ruuan hankinnassa eikä kardinaalilla enää ollut niin kiire. Hänelle jäi täten aikaa useinkin nousta kuusaman latvaan huutamaan koko maailmalle: "Kas siin'! Kas siin'!", sillä kardinaalin poikaset olivat pulskia. Mutta hänen soittelunsa oli katkonaista, epätasaista ääntelyä nyt, usein suoritettua melkeinpä pala kurkussa ja "tship"-huutojen tunkeutuessa sekaan kuin kouristuskohtauksissa, jos vaara uhkaili hänen puolisoansa ja pienokaisiansa.
Huolimatta kaikesta heidän huolenpidostaan ei kestänyt niinkään kauan, kun suru saapui sumakkiin; ja kaikki vain siksi, että esikoinen oli tuiki ahnas, paljon ahnaampi kuin hänen pikku veikkonsa tai siskonsa, ja voimiltaan yhtä päivää heistä edellä. Hän tuppautui aina esiin, huusi äänekkäimmin ja pisimpään, ja veipä isoimman osan pesään tuodusta ravinnosta; ja eräänä päivänä, jolloin hän vielä oli ylen kömpelö ja epävarma, hän kompuroi reunalle ja kurotti niin pitkälle että putosi. Hän kieri alas joen ahdetta ja pudota molskahti veteen; ja nälkäinen vanha hauki, joka paistatteli päivää ruohistossa, ahmaisi hänet maiskahuttaen. Hän oli niin lihava, suloinen ja mehevä pala, että hauki viivyskeli paikalla kokonaisen viikon, odottaen, tapahtuisiko vielä joku onnettomuus.
Kardinaali, joka oli matoja metsästämässä viljapellossa, kuuli puolisonsa säikähtyneet huudot ja syöksähti sumakkiin paraiksi nähdäkseen heleänvärisen untuvapallo-paran katoavan veteen ja kuullakseen kalan läiskähdyksen. Hän huusi voimattomassa kauhistuksessa ja lenteli paikan kohdalla. Hän odotti ja vartioi, kunnes ei ollut toivoa että poikanen tulisi takaisin; sitten hän lensi sumakkiin yrittääkseen lohduttaa puolisoaan. Tämä ei voinut tottua ajatukseen, että hänen esikoisensa oli mennyt pois, ja loput päivästä täytti hän ilman hätähuudoilla ja voivotuksilla.
Kaksi jälelle jäänyttä poikasta olivat ilmeinen kateuden aihe koko lintumaassa. Urospoikanen oli täydellinen jäljennös isosta tulipunaisesta isästään, paitsi että hänen pikku takkinsa oli harmaa; mutta se oli niin runsaasti punaisella värjätty, että kerrassaan loisti ja heloitti, ja hänen noukkansa ja jalkansa olivat todella punaiset. Ja miten liehuikaan hänen töyhtönsä ja kuinka ylpeäksi ja tärkeäksi hän tunsikaan itsensä, huomatessaan voivansa nostaa ja laskea sitä mielensä mukaan! Hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä loistava kuin hän, ja kuitenkin melkein yhtä ahnas kuin velivainaja. Ritarillisena kuin isä hän salli siskonsa tunkeutua esiin ja ottaa enimmät osat jyvistä ja marjoista, niin että alituiseen näytti siltä, ettei hän voinutkaan niellä enempää, vaikka alinomaa vaati ruokaa.
Sisko läksi ensimäiselle lennolleen niin ahnaana, ettei muistanut pelätäkään, ja tosiaan lensi läheiseen orapihlajaan kohdatakseen kardinaalin, joka oli ruokaa tuomassa, ennenkuin älysi mitä oli tehnyt. Tällä kertaa ahnaus sai palkkansa. Hän ei ainoastaan jäänyt ilman suupalaa, vaan säikähtyipä poloinen ihan hirvittävästi. Silmät harrillaan ja töyhtö kauhistuksesta litteänä hän tarrautui kiinni orapihlajan oksaan kammottava syvyys allansa, ja huojennus oli äärettömän suuri, kun veli rohkaisi mielensä ja purjehtien saapui hänen rinnalleen. Mutta tietenkään ei voitu odottaa hänen myöntävän sitä. Nähdessään, kuinka helposti veli teki tuon, nosti hän töyhtönsä pystyyn, käänsi välinpitämättömästi päätä ja kysyi, eikö veljestä lentäminen ollut perin helppo asia, kun kerran oli rohjennut sitä yrittää; ja sisko sai hänet häpeämään aika lailla, kun oli sallinut hänen ensimäisenä lähteä pesästä. Orapihlajasta he matkasivat edelleen kuolleeseen sumakkipuuhun, mutta siellä he lehtien puutteessa olivat niin selvästi näkyvissä, että pelko kovasti kouraisi emoa, joka kirjaimellisesti tuli ajamaan heidät takaisin sumakkiin.
Kardinaali oli niin suunnattoman ylpeä ja niin tavattoman suuri uskalikko opettaessaan heille lentämistä, kylpemistä ja kaikkea muuta mikä on välttämätöntä nuorten lintujen tietää, että oli suuri Jumalan armo, että he hengissä pääsivät harjoituksista. Hän oli itse oppinut monta taitoa, mutta ei ollut koskaan voinut oppia miten pysyä hiljaa ja kätkeä itsensä. Kovasti kirkuen "tship!", välähdellen ja leimahdellen, hän heittäytyi vaaroihin, jotka saivat kaikki muut linnut kimaltelevan joen varrella ryntäämään piiloon. Piiloutumista hän halveksi eikä koskaan osannut levähtää.
Se kesä oli täynnä rikkaita kokemuksia kardinaalille. Näitten ensimäisten poikasten vartuttua ja lennettyä pois rakennettiin kaksi muuta pesää, ja kaksi muuta poikuetta lenteli sumakin ympärillä. Lehtisadon aikana kardinaali oli pienen parven isä, ja kaikki olivat sieviä, vankkoja, kauniita jokilintuja.
Hän oli elänyt kevään ja tuntenut sen väkeväntuoksuvaa ilmaa, kalpeitten kukkasten viehätystä ja palavaa sydämen nälkää. Oli tuntenut kesän kultaisessa värityksessään, oli nähnyt sen benzoe-puusta ja sarsaparilla-lehvistä tuoksuvat metsät, joita kiehkuroina koristivat villit viiniköynnökset, kuusamat ja punakoisot; joita mattoina verhosivat samettinen sammal ja tähtirikas mandragora viheriän varjon alta pilkistäen esiin, oli kuunnellut kimaltelevan joen taukoamatonta puhelua, ja kokenut lemmen nautinnon rikasta täyttymistä.
Nyt oli tullut lehtisato, ja kaikki kevään lupaukset olivat toteutuneet. Metsät olivat upeat syysvärityksessään. Siellä oli kypsiä punaisia ja mustia orapihlajan marjoja ja villiviinirypäleitä, jotka vain odottivat ankaraa hallaa, ratisten putoilevia pähkinöitä, hoppuisia oravia ja harmaan ja ruskean kiiltäviä kaniineja. Tienvarsilla heloittivat kultaiset paimenpiiskut ja kuninkaallisina upeilivat purppurassaan asterit ja anisruohot. Kuului putoavain lehtien kahinaa, sametinpehmoisten perhosten liipottelua, etelään rientävien siipien surinaa ja seuralaisiaan kokoilevan variskuninkaan ääntä.