Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän joka hetki saa tottua vaaroihin.
Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.
Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa, eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa. Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä, miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän myötätuntoinen niitä kohtaan.
Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja äänettömyyden parissa.
Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura, niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.
Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten tapaista.
Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja, tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin. Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa, olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat, keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista, sininärhit, varikset ja viiriäiset.
Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat rosvoamaan hänen taskujaan.
Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin- ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille, saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.
Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää kuinka ankara tahansa.