Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut, ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa — ne olivat hänen ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku aarteensa ihmeteltävässä määrässä.
Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti, rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin suuntaan.
Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä, jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina, kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan, joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita, niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."
"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa, eukkoseni?" nauroi Duncan.
"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on joutunut", vastasi vaimo totisena.
Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.
"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"
"Vaiti, poika!" tokaisi Duncan.
"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja lakkareistanne", härnäsi Freckles.
"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."