FRECKLES NÄYTTÄÄ LUONNETTAAN JA TAPAA YSTÄVIÄ.
Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi viikot valvonnan alaisena.
Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen, millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.
Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin paimenkoira.
Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi. Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.
Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.
Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana, pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.
Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan — kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.
Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan, ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles, Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut jonkin langan katkenneen.
Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään. Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään. Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina, toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.