Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.
"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että määräätte minulle nimen, herra McLean?"
Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän vastasi:
"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti, että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille. Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen — kelpaako se?"
Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen käynyt ylen helposti juuri nyt.
"Hyvä!" sanoi hän. "Kirjoitan sen siis luetteloon — James Ross McLean."
"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein tunnen kuuluvani johonkin."
"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään, saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."
Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen sydämensä ja sielunsa ilosta.
2. luku.