Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan. Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.
Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi, Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää. Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.
Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen, hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä. Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli. McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään. Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä kultapiiskuja.
Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.
Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin? Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään! Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon, paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.
"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät. Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät tohtineet!"
"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan, mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."
Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä, joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka ette löytäisikään hirsiä…"
Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin; mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.
Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle mielelle.