"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on. Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi McLean.

"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."

"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan. Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät, ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä vaaroihin."

"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun, mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille. Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet. Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä; joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin, jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi. Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.

"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi. Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti. Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän toisenkin valansa.

"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija. Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut keijunkin tähän kamalaan asemaan."

"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka. Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa sitä herrasmiestä."

"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi
Freckles epäuskoisena.

He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse esitti vetoa peruutettavaksi.

Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä, ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta, vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.