Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala, ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä, niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin; noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä, vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.
Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen, kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.
14. luku.
FRECKLESILLÄ ON SYDÄNSURU, JA MUSTA JAAKKO JÄÄ LASKUISTA POIS.
"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin kyyhkynen?"
"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."
"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."
"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.
"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä. Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."
McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta selon. Kiitos vain kertomasta."