"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo. "Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."
McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan
Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.
Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.
Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.
Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.
Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis- ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.
Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata, merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.
Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,. Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.
Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa, joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa astereissa ja hehkui rautayrteissä.
Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa. Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.