Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!
Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan. Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"
Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä, pieni ystäväni."
Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.
Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas, turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.
Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.
Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti isännän edessä.
Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.
"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan korjata asiaa!"
Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet vielä lähemmäs ja odotti.