Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.
"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"
"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin. Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte luvannut saapua tänne."
Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.
"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.
Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi ihmetellen isännän kasvoihin.
"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä, jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies, ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.
"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa niinkuin muillakin ihmisillä on."
Freckles kohotti silvottua kättänsä.
"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä kaikki se onkaan hänelle?"