"Sssss", varoitti Duncan.
Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.
"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat! Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"
Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen hyvästit ja lähti vahtipolulleen.
Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin hän kääntyi emäntään päin.
"Oletteko pannut tämän lämpimän ruuan minun kanoilleni vai omillenne?"
"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän lämmintä suuhunsa."
Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli pitkin elämäänsä tuntenut.
"Voi kuinka soisin, että te olisitte minun äitini!" huudahti hän.
Vaimo yritti jäljitellä miehensä naurua.