3. luku.
PUTOAA SULKA JA SYNTYY SIELU.
Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.
Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.
Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan. Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja, ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä, ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi voinut aavistaa.
Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja. Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin, jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.
Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin, kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.
Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.
Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen. Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä ja viimeinen muuttolintu palannut.
Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.