Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut — pom, pom — jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään peninkulman päähän hänen edellään.
Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla, samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.
Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.
Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja katsomaan.
"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä minä vain tekisin vahinkoa. Se on… se on… kas vain! Sehän on juuri syntymässä!"
Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas, saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.
Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä. Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin, ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita, joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät rönsyntapaiset.
Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi, että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.
"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä se on!"
Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.