"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän. "Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit edes, mikä tämä yksi otus on!"
Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"
"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' — itsehän sinä tässä hiivit kuin vahtimassa!"
Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään. Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.
"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko pesän lakilleni mitään tietämättä!"
Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.
"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun ole lupa siihen kajota. Mutta… saathan sinä sentään katsella. Niinpä vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat tästä kepakostani!"
Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.
"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie, istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien, ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta, jos kerta keltainen ja sininen ovat pari — entäs ne punaiset linnut? En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras harmaa — ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä ja kaikki varikset mustia."
Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia. Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"