Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet, joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa, villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään. Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen siltaa matalain lammikoiden halki.
Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä, vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.
Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti askeleen taapäin.
Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles, joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen katseen taas yläilmoja kohti.
"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa kuulemaan rukoustaan."
Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä, paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan, ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.
"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!" toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään näkemättä, kun oli niin mietteissään.
Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"
Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko, jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae pois! Hae pois!"
"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä, voidakseen puhua. "Minä — minä tiedän, että olet vain härkäsammakko, mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"