Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky: "Hae pois! Hae pois! Hae pois!"
Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui. Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.
"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti, että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten sarekkeeseen.
Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin, puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja työskentelevät yksikseen.
"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen, niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo, ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan. Katsotaanpa."
Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria. Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.
"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista, perhosista ja — totta vie, sammakoistakin — vaikka siihen menisi viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.
Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa, otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit — pom! pom! — ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.
Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.
Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti etsivät silmänsä sinitaivaalle.