Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa. Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.
"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi, kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena, kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet lausua väsyneitten silmien kysymystä.
"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä kirjoitan!"
Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry House, Claren kreivikunta, Irlanti."
Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö kiirettä, keiju?"
"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein tiedätte, mistä olette kotoisin."
"Tilukseni?" kummeksi Freckles.
"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."
Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.
"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte. Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."