"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan keijulle."
Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli timantteja hyvän aikaa.
"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen, vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir. Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä. Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun kaltaista."
Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä loistivat.
"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän. "Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna, jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä, ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen sydämensä."
Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen", jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles, saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."
McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.
"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään. Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla, jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla, olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin näytelläkseni."
"No, Jumalan kiitos!" sanoi McLean.
"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä puolestani?"