"Vaaleansiniset munat…"
"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."
"— tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan, runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja… ontoissa puissa tai kannoissa."
"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan, mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."
Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.
Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä. Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin — eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen poikkipuolin polvilleen — ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.
"Nyt joulu meill' on verraton,
vaan ken se juhlavieras on?"
Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.
Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.
"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä, että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään päässä linjalta."