Freckles oli tyydytetty. "Siinäkö kaikki?" kysäisi hän vielä.
"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa. Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta meinaat?"
Freckles kehräsi kuin kissa.
"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni, ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."
Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin. Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.
"Nyt saatte vastauksen", sanoi hän. "Ylös!"
Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.
Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään,
Freckles."
"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen. "Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."
"No mitä sinä aiot?" änkytti Wessner.