"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."
Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"
McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon", mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa, jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."
Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.
"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen irti, ja mitä asiaani tulee… Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin. Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna", raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"
Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa sinua, Freckles."
"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän naamaanne."
Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä, pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi kaksin kerroin.
Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili, kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.
"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman tanssimusiikkia?" huusi hän.