Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.
Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen räystään alla: "Jos tulette tätä tietä… huomenna… niin olkaa hyvä… saamme sitten koettaa… uutta tanssia!"
"Onpa sillä sisua!" jupisi McLean.
Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.
Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia, ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.
Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? Kun
McLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.
Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän, raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?
Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta, taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman koristelulle.
Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä puuta.
Duncan sanoi: "Nyt poika on joutunut pahaan pulaan!"