"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä, niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon, että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee syksy, ja sitten minä aion — jos hän myöntyy — lähettää Frecklesin äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut olla täällä itse näkemässä."
"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa, minä ja Saara."
Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.
Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi Duncan:
"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa, niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"
McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja työkaluja.
Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle, mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.
"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole sulle mitään työtä tänä päivänä."
"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne asustavat juuri tuossa puussa?"
"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."