"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta, vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo, että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."
Freckles kosketti häntä käsivarteen.
"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.
"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa, niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden ottamista."
"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. —
Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen, miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.
"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan. "Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."
Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle, ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan. Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa. Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta, jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin paahtava, että se tunkeutui tännekin.
"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä", sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä? Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"
Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.