5. luku.
KEIJU RUUMIILLISTUU, JA MIES PALVOO.
Kenties kuului jotakin kahinaa — Freckles ei myöhemmin voinut sitä muistaa — joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot, Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.
Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar, jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin mielissäni, kun tapasin teidät!"
Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta, lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan, hän sen keksisi.
"Ja… ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä äänellä.
"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi, että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi, ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla, että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin. Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen väsynyt ja kuumissani."
Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle astuimeksi.
"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian, jos hengestänne välitätte!" komensi hän.
Keijukainen hymyili hänen maltittomuudelleen.