"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."
"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."
"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles silmät maahan luotuina. "Se olisi… se olisi hirveän ikävää. Lääkäri ehkä tietäisi mitenkä sen estää."
"Jaa, sitä en ajatellut!"
"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat ajatelleet."
Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy, joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt.
"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun te olette sitonut sen niin sievästi!"
Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia. Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.
Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.
"Meidän täytyy lähteä etsimään vaunuja", lausui keiju nousten istumasta.