Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.
"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te laulatte… tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"
"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen, ja tällä kertaa aion pinnistää."
"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani ja laulaisin."
"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.
"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että Limberlost on täynnä epämieluisia asioita — todellisia vaaroja, samalla ollen perin epäterveellinen — ja että se niin pitkälle kuin ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan dollarin kuukausipalkasta — sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.
"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata, he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin, nimeltä jaunting-car. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."
Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:
"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss' oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken säestänyt).
"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa! Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä, soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä pysähdyn eteenne — niin silloin laulakaa."