Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.
Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu. Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.
Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään näppäili kieliä täysin voimin.
Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:
Irlannin vihreä kolmikkolehti renkaana yhdessä varressaan: lempi ja usko ja rohkeus rehti, niissäpä taika ja mahti on maan.
Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla. Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä, että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.
Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?
Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen otsalleen.
Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen myös saatte."
"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.