"Mitä hyvänsä", toisti keiju.
Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.
Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.
"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.
"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi
Lintunainen hiljaisella äänellä.
"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas auttakoon häntä!"
Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri samatenhan minäkin olisin tehnyt."
"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta pojalle."
"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön. Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus. Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi voinut."
McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.