"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin, mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen nähdä."
"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.
"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles. "Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija, mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan, sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle. Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon, pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä näe."
"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä tarkoitat, Freckles?"
"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä on joukko kovakuoriaisia — turilaita, luulen ma — väriltään ruskeita, sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni, vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta, että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.
"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa! Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."
"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.
"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.
"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma. Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi. Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron hänelle asian."
Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää. Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei voinut keksiä mitään jälkeä.