Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien seassa.
"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."
Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.
Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui, että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä — pitkän, kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli päässyt sen perille.
Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta, miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.
Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin pihalla kookkaat kimot.
Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin. Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.
Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki, että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä seuralta riensi keiju häntä kohti.
"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan?
Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"
"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"