Erakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä kun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen alaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen rikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina tuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.
Aluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa oli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti erakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.
"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on…"
Äkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä ja kysyi hiljaa ja hitaasti:
"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?"
Erakko nyökkäsi päätään myöntäen.
Silloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä otsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:
"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä en saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle, jonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa".
Paavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja hänen korvissaan kohisi ja suhisi.
Mutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan, niin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka, valmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni vastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä: