Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä tarvinnut.
Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille, jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi. Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli nähnyt sen tiellä kaivoksiin.
Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?
Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana, viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli lemmikilleen lahjoittanut.
Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä valitsemaan toisen.
Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli heiluttanut.
Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut, ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.
Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.
Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä kestävyyttä.
Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on jokaiselle tunnettu.