"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."
"Tue minua käsivarrellasi!"
Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista… Se tulee kai meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."
"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla — tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! — Ei, paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."
"Oi iso-isä, isä — tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa, Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen… Tuon suuren heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme! Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän valon, kun se aamulla nousee."
Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa karjuntaa.
Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.
Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys. Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas, merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului, pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.
Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.
Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin tulisi se ylhäältä ilmasta.