Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."
"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti, saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja nyt, — katsos, kuules. — Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".
"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä, vesi!"
Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:
"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki elämä sammuu!"
Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:
"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"
Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.
Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.
Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan tahtia korkean portin nurkkapieliin.