Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista, kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".
Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti hänen sydäntään.
Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä, jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden tahdikas astunta.
Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa. Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.
Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön sanomattomista kauhuista?
Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?
Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.
Mutta ei!
Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja, jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.
Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan pyhästöön?