Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä, peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita, joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.
Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä, vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut: poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista, joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli hän niitä.
Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös minuakin!"
Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.
"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen kansaansa, jota hän rakasti.
Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; — ja minkä merkityksen mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala, antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:
"Niin siunaa myös minuakin!"
Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle mahtavalle muukalaiselle.
Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.
Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin, niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen, mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli tullut, — kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa olisivat mennyttä kalua.