Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?
Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.
Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko, jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla, jätti vanhan kotinsa.
Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se, mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti tyhjää kartanoa.
Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa, tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi soveliasta ollut.
Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä, vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista, ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet. Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta, aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.
Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin. — Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut, pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.
Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen, jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista. Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa. Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet olivat hyökänneet tapettujen päälle.
Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti, heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä kokonaan hävitetyiksi.
Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet, sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä olevia taloja ja koko Tanista.